Turvallisuutta helsinkiläisten vanhusten hoitoon

Vanhustenhoidon kysymykset ovat viime aikoina olleet usein julkisuudessa. Helsinkiläisten huolta on herättänyt erityisesti joitakin viikkoja sitten paljastunut suunnitelma vanhustenhoidon organisaation muuttamiseksi. Tarkoituksena on lopettaa kokonaan pitkäaikaissairaalat, muuttaa vanhustenkeskukset eli vanhainkodit palveluasumiseksi ja ketjussa edelleen lisätä vanhusten kotihoitoa. Käytännön olosuhteita nähneiden mielestä suunnitelma on epärealistinen, hoitoa tarvitsevien olosuhteita heikentävä, hoitoa huonontava ja joissakin tapauksissa jopa terveyttä ja elämää vaarantava. Sitä ei pidä toteuttaa. Todellista parannusta hoidossa tulisi tavoitella sisällöllisin ratkaisuin ja lisärahoituksella.


Taustaa
Edellinen suuri organisaatiomuutos toteutettiin Helsingin kaupungin sairaaloissa muutama vuosi sitten vuonna 2003, kun aiemmin samoissa sairaaloissa toimineet akuutti- ja pitkäaikaisosastot muutettiin erilliseksi akuutti- ja pitkäaikaissairaaloiksi. Yksi vanhustenhoidon ongelma on ollut hoitoketjun toimimattomuus. Sosiaaliviraston alaisiin hoitopaikkoihin on jonotettu ja jonotetaan. Niitä ei ole riittävästi. Tähän ongelmaan ei suunniteltu muutos tuo parannusta, pikemminkin hoitopaikkoja ollaan edelleen vähentämässä. Kuntoutusta pidetään ratkaisevana asiana pyrittäessä ehkäisemään vanhusten joutumista pitkäaikaiseen laitoshoitoon. Sairaaloiden eriyttämisen jälkeen lopetettiin akuuttisairaaloiden käytöstä kaikki kokonaisvaltaiseen kuntoutukseen tähtäävät elementit. Akuuttisairaaloiden olosuhteissa ei ole voitu millään tavalla ottaa huomioon vanhuspotilaiden erityistarpeita. Samoilla osastoilla ja jopa samoissa huoneissa hoidetaan hyvin erilaisia potilaita: muistihäiriöisiä vanhuksia, alkoholin seurauksista kärsiviä, terminaalihoidossa olevia, psykiatrisista sairaaloista ulos kirjoitettuja ym. Sairaaloiden olosuhteet eivät ota huomioon kokonaisvaltaisuutta hoidossa ja ihmisen toipumisessa ja kuntoutumisessa. Virikkeetön odottaminen toiseen hoitopaikkaan huonontaa päinvastoin potilaiden vointia ja selviytymiskykyä.

Vanhustenhoidon kokonaisuuden parantamisen tulisi lähteä jo akuuttisairaaloiden vaiheesta: pitkäaikaissairaaloiden lopettamisen sijaan olisi hyödyllisempää hälventää rajaa akuutti- ja pitkäaikaissairaaloiden välillä. Tällaisiin ratkaisuihin onkin jo käytännössä päädytty ja organisaatiomuutoksessakin avataan tie tähän suuntaan: kun eriyttämissuunnitelma ei käytännössä ole toiminut, on muodostettu uusi käsite: jatkokuntoutuja. Potilaiden todellinen kunto ei kuitenkaan missään kohdassa muutu uusien termien käyttöönotolla.

Hoidon keventämistä ja kotona asumista perustellaan ihmisten toiveilla. Jos ihmisiltä kysytään, missä he tahtovat viettää vanhuutensa, valtaosa ymmärrettävästi vastaa: kotona. Mutta mitä tuo vastaus tarkoittaa? Kuinka moni ajattelee tuolloin asumista kotona liikuntakyvyttömänä, osittain muistisairaana ja monista sairauksista kärsivänä ja yksin? Mikä on elämisen laatu, jos ihmiskontaktit rajoittuvat kiireesti pistäytyvään ruoan toimittajaan ja lääkkeiden jakajaan? Jos seurana on jatkuva turvattomuus ja pelko? Todellisuus on muuta kuin haaveet. Haaveiden varaan ei voida turvattomien ihmisten elämää järjestää. Kotihoito on hyvä ratkaisu ihmisille, joiden toimintakykyä se vastaa.

Muutoshankkeessa on sisällöllisten ongelmien lisäksi herättänyt hämmennystä ja kysymyksiä myös toimintatapa. Suunnitelmaa on ajettu kokonaan demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella ja todellisia käytännön asiantuntijoita kuulematta. Suunnitelmat on käynnistetty ulkopuolisena konsulttityönä. Tiedotus on ollut niukkaa ellei olematonta ja ristiriitaista. Huolestuneisiin kysymyksiin vastataan väittämällä, että mikään ei tule muuttumaan, mutta toisaalta sanotaan, että tietyt hoitomuodot ajetaan kokonaan alas. Taloudellisista vaikutuksista vanhuksille ei ole tiedotettu lainkaan, vaikka vanhainkotien muuttuminen palveluasumiseksi muuttaa oleellisella tavalla laskutusta ja siirtää vastuuta hoidon osa-alueista vanhukselle (ja omaisille) itselleen.

Luonnollisesti on suotavaa, että ihmiset toimivat omaan elämäänsä nähden vastuullisesti, mutta sen on voitava tapahtua niissä rajoissa, mikä on mahdollista. Hyvinvointivaltio on pyrkinyt turvaamaan jäsentensä elämää erilaisissa onnettomuuksissa ja vastoinkäymisissä. Yhteisvastuullisuus on yksi olennainen piirre eettisessä toiminnassa. Viime aikojen suuret maailmanlaajuisetkin talousongelmat ovat seurausta vastuullisen toiminnan hylkäämisestä ja rahan pääsemisestä kaiken toiminnan mitaksi ja perusteeksi. Nuo samat pyrkimykset ovat pelottavalla tavalla vanhustenhoidonkin suunnitelmien taustalla.

Pitkäaikaissairaaloissa on viime vuosina työskennelty määrätietoisesti asetettujen tavoitteiden suunnassa, esimerkiksi hoitoaikoja on onnistuttu lyhentämään. Edellisen organisaatiomuutoksen jälkeen on onnistuttu luomaan toimiva yhteistyökokonaisuus, jonka puitteissa kehitetään hoitotyön eri alueita. Toistuva työolosuhteiden muuttaminen, rakennettujen verkostojen ja toimintatapojen alasajo ja mitätöinti ei voi olla vaikuttamatta työskentelymotivaatioon. Jatkuvat muutokset ja niihin sopeutuminen kuluttavat inhimillisiä resursseja, mikä kaikki on pois varsinaisesta hoitotyöstä. Yhtäkkiset, suunnasta toiseen vaihtuvat muutokset vievät pohjan pitkäjänteiseltä ja sitoutuneelta toiminnalta eivätkä varmasti edesauta ammattitaitoisten työntekijöiden rekrytoinnissa, missä nykyiselläänkin on jo ongelmia. Vanhentuneita käsityksiä ja mielikuvia laitoshoidosta jonakin yhtenäisenä ja ehdottomasti kielteisenä asiana on käytetty suunnitelmien yhteydessä todellista tilannetta tuntematta. Toisaalta taas kotihoidosta ja sen toimivuudesta ei ole esitetty tutkittua tietoa.

Vanhustenhoidon kehittämisen tulisi keskittyä sisällöllisiin kysymyksiin nykyisten järjestelmien puitteissa. Sen sijaan, että toteutetaan käytännön tietämyksestä kaukana olevia muutoksia, tulisi turvata hoitoon ja hoivaan tarvittavat resurssit.

Lisätietoja: Merja Hållfast puh. 050 544 53 47 merja@hallfast.fi