Kantelu nuorisopsykiatrian hoidon puutteista

Olen työssäni lastensuojelun sosiaalityöntekijänä usein törmännyt inhimillisesti ja eettisesti kestämättömiin tilanteisiin, joissa nuori on psykiatrisen hoidon tarpeen arvion ja hoidonkin tarpeessa, mutta hänestä ei oteta terveydenhuollossa hoitovastuuta. Arviointii vielä useimmiten pääsee kohtuuajassa, mutta itse hoito on pirstaloitunutta eikä siitä tiedoteta avoimesti. Lisäksi hoitoon pääsyyn kriteerit vaikuttavat uskomattomilta, jos ja kun hoito esimerkiksi voidaan lopettaa, jos masentunut nuori ei jaksa mennä hoitokäynnilleen toiselle puolen kaupunkia. Silloin hän ei sitoudu, ja hoito jää "Herran haltuun".

Itsetuhoisia nuoria kirjataan arviointiosastoilta ulos seuraavana päivänä saapumisesta, nuorille ei selvitetä heidän diagnoosejaan ja liian usein on hoitona vain lääkkeet, joiden sopivuutta ei myöskään edes arvioida riittävän usein. Perheitä pallotellaan yksiköstä toiseen, eivätkä lääkärit kanna vastuutaan, jos vaikkapa on tehty aivan väärät tutkimukset (lähete neurologisiin tutkimuksiin, tutkitaan masennusta jne.). Toki asiakkaitteni kautta tapaamieni lääkärien (lähinnä psykiatrien) ja sairaanhoitajien joukossa on myös helmiä, ja niistä iloitsen, mutta kokonaiskuvana psykiatrisen hoidon tila on ainakin pääkaupunkiseudulla jokseenkin järkyttävä. 

Tämä addressi koskee HUS:n toimintaa, ja toivon samalla, että huonoa hoitoa saaneet perheet myös suoraan reklamoisivat sairaaloiden palautejärjestelmän/potilasasiamiehen kautta. Psykiatrinen hoito ei saisi olla muuta terveydenhoitoa huonommassa asemassa, koska sen hoitovirheet voivat tulla vielä kohtalokkaammiksi ja kalliimmiksi kuin fyysisen terveydenhuollon. Potilaat ovat myös usein huonossa kunnossa, traumatisoituneita ja/tai muuten jaksamattomia, ja siksi sekä häpeän tähden joka mielenterveyden ongelmiin liitetään, eivät protestoi hoidon puutteista. Lasten hoidossa perhettä otetaan kokemusteni mukaan hoitoprosessiin paremmin; nuorten kohdalla osa hoidon vaikuttavuudesta jää nähdäkseni pois siksi, ettei lähiverkostoa riittävästi huomioida ja tavata osana hoitoprosessia. Toki jos potilas kieltää esimerkiksi vanhempien osallistumisen, se on sitten niin, mutta useimmiten koko perhe on halunnut apua ja joka tapauksessa yhden sairastuminen vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijänä koen ammattieettisesti sietämättömänä, että meidän pitää ottaa viime kädessä lapsia huostaan, tai vähintäänkin siihen on kovaa painetta terveydenhuollon taholta, vain siksi, ettei asianmukaista hoitoa ole nuorisopsykiatriassa saatavilla riittävästi. Montaa nuorta auttaisi jo ihan maalaisjärkinen keskusteluapu, ennen kuin ongelmat paisuvat. Onko esimerkiksi 17-vuotiaalle nuorelle minkäänlaista psykiatrisen hoidon osastopaikkaa Helsingissä tarjolla, edes arviointiin, saati pidempiaikaiseen hoitoon? Kroonisten aikuispotilaiden joukossa kuntoutumisen mahdollisuudet ovat heikot, eikä ole ihme, ettei nuoria saa siihen motivoitua. Ja jos asiakkaan saakin suurella työllä motivoitua, vaikuttaa hyvin sattumanavaraiselta ja lääkäristä riippuvalta, kuka hoitoa lopulta saa ja minkälaista. Hiljattain soitin kiireelliseltä kotikäynniltä päivystykseen, josta pyysin psykiatrian arviota nuoren voinnista, mutta puhelu meni vastaajaan, eikä sieltä koskaan vastattu soittopyyntööni. Jos olisit itse tuo nuori, joka oli juuri viillellyt itseään ja hajottanut kotiaan, vihdoin suostuvaisena hoitoon, mitä ajattelisit, jos ei asiasi vaikuttaisi sen arvoiselta, että joku edes vastaa puheluun ja kertoo, miten edetä avun saamiseksi?

Haluan vedota ylilääkäreihin, lääkäreihin, THL:een sekä lainsäädännön toimeenpanijoihin/valvojiin. Terveydenhuollon toiminta tällä saralla vaatisi kattavaa arviointia ja uudelleen järjestelyä ja-resursointia. Muutaman psykiatrisen sairaanhoitaja lisääminen vaikkapa suoraan lastensuojelun palveluihin/yhteyteen sekä konsultoivat lääkärit, joiden arvioon pääsisi pikaisesti, olisivat pieni investointi siihen nähden, mitä maksavat näin perustein tehdyt huostaanotot. Puhumattakaan siitä, mikä on inhimillisen kärsimyksen määrä ja syrjäytymisen potentiaalinen kasvu, kun mieleltään hauras/vaurioitunut nuori laitetaankin lastensuojelulaitokseen, joissa olosuhteet eivät terveydenhuollon toistamista mantroista huolimatta ole kovin vakaat eivätkä aina edes aikuisjohtoiset. Toivoisin myös asiallista ja avointa keskustelua tästä aiheesta mediassa, ei ketään syytellen, mutta ratkaisuja etsien. Lasten ja nuorten hyvinvointi on poliittisissa keskusteluissa usein esillä, mutta ketä kiinnostaa käytäntö? 

Sosiaalihuoltolaki on hiljattain muuttunut ja siinä todetaan, että sosiaalityöntekijän tarpeelliseksi näkemä palvelu, joka on kirjattu asiakassuunnitelmaan, täytyy kunnassa järjestää. On myös kansainvälisesti velvoittavia asiakirjoja kuten YK:n lasten oikeuksien sopimus, johon Suomi on sitoutunut, joita ei saisi näin räikeästi rikkoa (esim. artikla 24). Jos katseet suunnataan kansakunnan tulevaisuuteen, ei nuorten asiaa kertakaikkiaan saa laiminlyödä. Sosiaalityöntekijät ovat ylityöllistettyjä, eivätkä voimavarat ehkä riitä näiden asioiden rummuttamiseen muuten kuin yksittäisten tapausten kohdalla taistellessa. Myös vanhemmat, joiden lapsi sairastaa, ovat usein ymmärrettävästi väsyneitä, eikä heidän tulisi joutua vaatimaan hoitoa.

Laittamalla nimesi tähän addressiin ilmaiset, että tämä aihepiiri on sinulle tärkeä ja toivot siihen huomiota ja parannusta pikaisesti. Ajattelin toimittaa allekirjoitetun addressin joko sosiaali-ja terveysministeriöön tai THL:ään (Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitokseen).

Saila-Maria Takku    Ota yhteyttä adressin tekijään