Uskontojen uhrien tuki ry:ssä työskenteleville tulevat uskonnon varjopuolet liiankin tutuiksi. Yhä uudelleen saamme kuulla, kuinka ihmisiltä on riistetty uskonnon varjolla oikeus yksityisyyteen ja täysipainoiseen elämään. Heille luvataan onnea, mutta käytännössä sen saa vain mukautumalla valmiiksi asetettuun muottiin ja luopumalla suuresta osasta valinnanvapauttaan. Lopulta sairaan uskonyhteisön jäsenet sairastuvat masennukseen ja ahdistuneisuuteen.

Millaista sitten on terve uskonnollisuus? Voiko sellaista edes määritellä, onhan uskonto hyvin henkilökohtainen, ihmisen sisäisessä arvomaailmassa vaikuttava asia?

Jokaisella uskonyhteisöllä on omat houkuttelevat puolensa, muutenhan kukaan ei liittyisi niihin. Ne pystyvät myös esittelemään kertomuksia, joissa jäsenet hehkuttavat upeilla kokemuksillaan yhteisöön liittymisen jälkeen.

Näitä kokemuksia tai elämyksiä ei voi kiistää. Mutta tutkittaessa yhteisön terveyttä tai sairautta pitäisi katsella asioita pitemmällä aikavälillä. Tunteeko ihminen vielä vuosia liittymisensä jälkeen, että yhteisö edelleen hyväksyy hänet, vaikka hän on muuttunut kuten kaikki ihmiset muuttuvat vanhetessaan? Tukeeko se häntä uusissa elämäntilanteissa, esimerkiksi perheenisänä tai -äitinä?

Elämme länsimaisessa kulttuurissa, jonka näkemykset ihmisoikeuksista ja ihmisen arvosta eivät ole syntyneet tyhjästä tai jonkun kuninkaan mahtikäskystä. Ne ovat tulos pitkästä prosessista, jossa lukuisat ajattelijat eri vuosisadoilla ovat taistelleet kaikille ihmisille hyväksi katsomiensa asioiden puolesta, usein oman henkensä uhalla.

Tätä taustaa vasten myös uskonnollisuus kytkeytyy yleisempiin ihmisoikeuksiin. Kyselin joidenkin ihmisten näkemyksiä terveestä uskonnollisuudesta, ja sain seuraavanlaisia vastauksia:

"Terve uskonnollisuus kunnioittaa toisten ihmisten tapaa elää. Heitä ei pakoteta eikä painosteta mihinkään yhteen ja yhtäläiseen muottiin, joka määrittelisi mitä ihminen saa lukea, syödä, näyttää ulospäin (esim. vaatteet ja ilmeet) tai ajatella. "

"Ihmisiä kohdellaan, heille puhutaan ja heistä puhutaan tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta, arvosta, ammatista, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai terveydestä."

"Uskovat ajattelevat usein, että ollakseen hyvä ihmisen täytyy etsiä kaikille asioille selitys Raamatusta, ei uskalleta sanoa omia mielipiteitä. Mutta terveesti uskova ihminen saa sanoa omat mielipiteensä ja tehdä muutenkin ratkaisuja oman harkintansa mukaan, kunhan ei tee lähimmäisensä elämää helvetiksi."

"Terve uskonnollisuus ei vie elämäniloa eikä -halua, vaan rohkaisee näkemään sekä elämän hyvät että huonot puolet. Järjenkäyttöä pidetään suotavana. Ihmisiä ei luokitella hyviksiin ja pahiksiin sen mukaan, kuuluvatko se siihen uskontoon, mihin itse kuuluu. Uskon määrää eikä laatua ei arvioida eikä sitä, onko uskossa oikealla vai väärällä tavalla."

"Terve uskonnollisuus rohkaisee kaikkeen, mikä elämässä ja ihmissuhteissa on hyvää itselle ja muille. Mielipiteitä saa muuttaa ja eri ihmisillä saa olla erilaisia mielipiteitä ja käytäntöjä."

"Elämässä väistämättä eteen tulevia ongelmia ei kielletä eikä hengellistetä. Asioita ei muutenkaan liikaa hengellistetä, vaan ihmisellä on vapaus päättää omista asioistaan. Hän saa itse päättää, juoko kahvia vai ei. Hän myös kantaa vastuun, jos sattuu juomaan sitä liikaa ja saa mahanpuruja, eikä syytä vatsavaivoistaan kahvipaahtimoa tai Perklttä. "

"Terveesti uskova uskaltaa elää nykyhetkeä, ei vain menneissä raamatuntapahtumissa tai kuolemanjälkeisen elämän odotuksessa. Hän saa myös epäillä uskontonsa opinkappaleita, verrata niitä elävään elämään ja omiin näkemyksiinsä hyvästä elämästä. "

"Terve uskonnollisuus tuo ja ylläpitää toivoa."

Samaa asiaa tarkastelee myös psykoanalyytikko ja kirjailija Erich Fromm. Kirjoissaan Vaarallinen vapaus sekä Psykoanalyysi ja uskonto (Kirjayhtymä) Fromm jakaa uskonnot kahteen perustyyppiin, autoritaariseen ja humanistiseen.

Autoritaarisessa uskonnossa tunnustetaan sellaisen korkeamman voiman olemassaolo, jolla on oikeus vaatia tottelevaisuutta, kunnioitusta ja palvontaa, ja joka määrää ihmisen kohtalosta. Tottelemattomuutta pidetään ylimpänä hyveenä ja tottelemattomuutta raskaimpana syntinä. Yksi keino paeta yksinäisyyden ja rajoittuneisuuden tunteita on alistua voimakkaalle auktoriteetille. Tällöin ihminen kuitenkin menettää yksilöllisen vapautensa ja eheytensä. Hän alkaa uskoa, että kieltäessään itsensä ja luopuessaan omista vaatimuksistaan ja oikeuksistaan hän osoittaa suurta rakkautta. Todellisuudessa kyse on kuitenkin masokistisesta kaipuusta, sillä rakkaus voi perustua vain tasa-arvoisuuteen ja vapauteen.

Vastaavasti johtaja voi uskoa, että hän haluaa hallita alamaistensa elämää, koska hän rakastaa heitä niin kovasti (”valvon heitä heidän omaksi parhaakseen”). Oikea motiivi on kuitenkin piilevästi sadistinen: hän rakastaa heitä koska hän hallitsee heitä.

#15366: Mitäs mieltä ootte tästä - Terve uskonnollisuus

 

Kyllä vapaus todella täytyy olla itse erehtyä ja oppia, niinkuin kerroitki siitä mahanpurujutusta esimerkiksi.  On varmaan niin,  että mihin tahansa yhteisöön tullessaan,  vaikka urh.seuraan,  altistuu koke-
maan kaikenlaista ihmisen keskeneräisyyttä, vaillinaisuutta,  hallitsemistakin aina manipulointiin saakka.

Uskonyhteisön aihealue koskettaa ihmistä laajasti ja syvällä tavalla.  Siksi siellä on myös haavoittuvampi.  Etsijä on yleensä jo valmiiksi "säröillä", -    siksihän hän onkin etsimässä apua elämäntilanteeseensa tai eksistentiaaliseen/ hengelliseen hätäänsä .(Mikä ehkä on kuitenkin harvinaisempaa).

Silloin rakkaudellinen yhteisö muodostuu voimakkaaksi tueksi jo ilmapiirillään, ja jos julistus on kohdallaan  eivät  seurakuntalaisten  keskinäiset ihmissuhteet välttämättä ollenkaan kuormitu puolin,  eikä toisin.  Mutta useinhan elämä on paljon raadollisempaa. Ja henkilökohtaista tukea tarvitaan,  silloin ollaan haavoittuvia.

Jollei yhteisö ole aivan patologinen = sairas,  kaikenlaisista suhdeverkoston sotkuista kuitenkin selviää ennemmin tai myöhemmin.  Sen jälkeen on itsenäisempi ja vapaampi. Ja niinkuin kerroit ,  aika on se tärkeä tekijä,  joka antaa etäisyyttä ja realistisempaa arviointimahdollisuutta.  Mutta kyllä sitä käytännön rakkautta. anteksipyytämistä ja antamista kipeästi tarvitaan monessa kohtaa,  siitä on aina syytä muistuttaa.

p