Kiusaajien vanhempien ja koulun suhtautuminen on oman kokemukseni mukaan sanalla sanoen surkeaa. Ollaan kauhistuneita, että eihän nyt meidän poika voi olla syyllinen kiusaamiseen, ei voi, ei millään. Pojat nyt vaan etsivät tietään, eivät oikein tiedä, kuinka mukava poika kommunikoisi toisen mukavan pojan kanssa, koetellaan vähän rajoja - ja sitä rataa. (Voi jessus, kaikenlaista on tullut kuultua). Ja sama tahti koulukiusaamisessa sen kuin jatkui...  Koulut ovat yllättävän tehottomia kiusaamisten suhteen, vaikka kuinka olisivat mukana kiusaamisen vastaisessa kampanjassa ja nollatoleranssissa. Omaa lastani kiusattiin vuosia ja pääasiallisena promoottorina oli ala-asteelta yläasteelle asti, lähes koko kouluajan, yksi ja sama "fiksu" yli kasin keskiarvon sekä harrastuksia omaava poika. Mutta, mutta, jokin pikku piru tuonkin pojan päässä oli, eikä kiusaaminen loppunut millään, ennen kuin yhdeksäs luokka loppui ja tiet erkanivat. Kiusaaminen jatkui koulun viimeisiin päiviin, ulkomaan luokkaretkelle asti - tämän reissun jälkeen kun porukka oli palannut koululle, rehtorikin vaivautui ottamaan yhteyttä välittömästi. Kertoi, mitä reissussa oli tapahtunut ja lohdutti, että pojat on otettu puhutteluun ja koteihin ilmoitetaan ja kyllä se siitä, kun nuoret nyt siirtyvät lukioon tai ammattikouluun. Nuoret ikäänkuin kasvavat siinä vaiheessa... Osittain hän oli vähättelevästä suhtautumisestaan huolimatta oikeassa - nyt poikani on saanut ensimmäisen kerran kouluaikanaan ystäviä uusista koulutovereista. Luokkahenki on mahtava, nuoret ovat erilaisia persoonia, mutta mahtuvat jokainen samaan huoneeseen hyvässä hengessä toinen toistaan tukien ja arvostaen. Tiedä sitten, kuinka menee näillä kiusaajilla - jatkavatko omassa uudessa opinahjossaan kiusaamista, onko uusi silmätikku löytynyt. Toivottavasti ei. Toivottavasti nämä pojat ihan oikeasti kasvoivat tuon maagisen yhden kesän aikana ja osaavat käyttäytyä myös muuten kuin vanhempien ihmisten "valvovan silmän" alla. Sen voin sanoa, että ikuiset merkit ovat oman nuoreni mieleen jääneet, ja itsetunnon kanssa on saatu tehdä töitä. Mutta onneksi hän on jaksanut klaarata asiat läpi ja uskaltanut ja pystynyt jättämään ne taakseen siten kuin ne nyt taakseen voi jättää, ja onneksi olemme voineet niistä keskustella sen jälkeen kun asia aikanaan saatiin auki. Nyt hän todellakin osaa arvostaa ystävyyttä (ja ystävällisyyttä) jota on uusilta koulukavereilta osakseen saanut. Kyllä on äiti tippa silmäkulmassaan kuunnellut, kun hän on 16-vuotiaana kertonut, kuinka huipulta tuntui, kun koulusta lähtiessä koulutoveri jäi odottamaan juuri häntä, että voivat mennä samaa matkaa. Eipä ole onneksi enää tarvinnut kuulla sanoja siitä, kuinka arvotonta oma elämä on, kuinka omasta elämästään voisi luopua. Meillä on siis onneksemme ollut onnellinen loppu koulukiusaamisen suhteen.

Summasummarum - jokaiseltä opettajalta, jokaiselta vanhemmalta jokaiselta kanssakulkijalta on löydyttävä vastuuta, rohkeutta ja uskallusta siihen, että kiusaamiseen puututaan - ihan siihen pieneenkin "vitsi, vitsi, ei me olla tosissaan" -juttuun. Sanonta "totta toinen puoli" päteen suurimpaan osaan näistä "vitseistä" , vähintään se puolet on aina totta, ja jos niitä ei kitketä aikuisen toimesta heti alkuunsa, vitsit senkun laajenee ja kokeillaan niitä "mukavien poikien tai tyttöjen kommunikointikeinoja" ja kohta tilanne on se, että mukana kiusaamassa on useampia ja osa mukana vain siksi, ettei muuta uskalleta, pelätään, että itse joudutaan kiusaamisen kohteeksi jos ei olla mukana jutuissa. Kahden kesken voidaan jopa todeta kiusatulle, että sä olet ihan ok ja mukava, mutta... Ja kiusaaminen jatkuu. Yeensä näissä kiusaamisjutuissa näyttäisi olevan se yksi kingi, se yksi promoottori ja alullepanija. Meidän aikuisten niin koulussa kuin kotona on otettava vastuu siitä, että jokainen lapsi ja nuori saa käydä koulunsa rauhassa, ilman pelkoa, ilman kiusaamista. Me aikuiset olemme ne, jotka määrittelevät lasten ja nuorten käyttäytymisen rajat ja normit.

#126: Kokemuksesta - Pieni raapaisu asiasta 

 Kiusaajissa on tyttöjä ja poikia.