Koulukiusaamisen lopettamiseksi. Tomin muistolle.

Minua koulukiusattiin ala-asteella. Välitunnit oli pahimpia, koska kiusaajat olivat vuotta vanhempia ja ehtivät vain silloin kiusaamaan. Sain lumipesuja, minua potkittiin, taskussani ollut kirjastokortti paloiteltiin.. vähän kaikkea ehti tapahtua vuodessa. En silti ikinä jäänyt kotiin, vaan yritin aina loppuun asti puolustaa itseäni ja olla minä. No turpaanhan sitä tuli, mutta olin minä ja harrastin vapaa-ajalla urheilua. Jossain välissä äitini huomasi mustelmat, kastuneet koulukirjat, rikotun omaisuuden ja alkuun väitin tapelleeni..  Kerran pyysin rahaa uuteen kirjastokorttiin ja kerroin, että kiusaajani katkaisivat entisen. Siitä meni luokanopettajalle ensintieto, pikku koulussa 5-6 luokka oli samassa, joten opettaja vakuutteli, etteivät nämä kympin oppilaat kiusaa ketään. Eli ei mitään vaikutusta. Lopulta äitini soitti rehtorille, jolle tämä tieto luokanopettajalta ei ollut kantautunut. Istuttiin palavereissa, oli terveydenhoitaja, psykiatri, rehtori, luokanopettaja, erityisopettaja jne. Viimeinen palaveri, jouduin sopimaan kiusaajieni kanssa, lyömään kättä päälle, että ei kanneta kaunaa, vaikka puoli vuotta yrititte tehdä elämästäni helvettiä. Onneksi vuosi oli lopuillaan ja kiusaajani vaihtoivat koulua. He menivät ylä-asteelle ja eivät olleet saaneet stipendejään, koska minä. Välit oli melko jäätävät. Kuulin viimeisessä palaverissa miksi he minut olivat valinneet uhriksi. Syy: Olin kuvaamataidon tunnilla ilmoittanu, että haluan piirtää koiran kuvan, koska inhoan kissoja. Siitä ajatus oli lähtenyt..

Kesän jälkeen olin kutosluokalla, käytös arviointini oli laskenut kevään todistukseen, koska olin aiheuttanut itse kiusaamiseni, tätä mieltä erityisopettaja oli, sama mies, joka ehdotti terapiaa, koska olen häiriintynyt.

 Kutosluokka meni hyvin, kukaan ei ollut kiusaamassa. Kiusaajani olivat jo ylä-asteella. Minun piti mennä tutustumaan ylä-asteelle päiväksi. Kiusaajani olivat tukioppilaita ja he olivat merkitty minulle ohjaajiksi. Äitini soitteli molempiin kouluihin, jonka jälkeen selvisi, etteivät nämä kaksi saaneet merkintää papereihin tai tietoa ei muuten vaan välitetty eteenpäin. Ylä-asteella oltiin kauhuissaan ja luvattiin toimia. Sanoin ettei minulle tarvitse vaihtaa tukioppilaita, kyllä me päivä pärjätään. Loppujen lopuksi kiusaaja on säälittävä, koskaan ei ole vain yhtä kiusaajaa, vaan että uskaltaa kiusata vaatii vähintää kaksi ja usein enemmänkin raukkoja.. Joten päätin, etten pelkää.. Menin päiväksi heidän kanssaan ylä-asteelle. Jos olisin jänistänyt sen päivän kiusaaminen olisi varmaan jatkunut jollain tapaa uudessa koulussa.. Toinen kiusaajani oli oikesti pahoillaan ja pyysi anteeksi, tällä kertaa uskoin sen. Toinen kiusaajani ei puhunut minulle sanaakaan koko päivänä. Kiusaaminen ei jatkunut, mutta toinen kiusaajistani yritti kerran salibandy treeneissä vahingoittaa minua, onnistuen vain itse saattamaan itsensä naurunalaiseksi.

Vuosia myöhemmin välit ovat samat, toinen ei puhu ja välttelee.. Toinen on kuin kuka muu entinen koulututtu, tervehtii ja vaihtaa muutaman sanan. Mietin usein kiusaamis uutisia lukiessani, että opettajat tai joku kyllä tietää, mutta ei oikeasti välitä. Sanotaan vaan, että ei ne ketään kiusaa ja se vain jatkuu. Ja onhan kiusaajien kotonakin oltava jotain väärin.. Kuka opettaa lapselleen, että me ollaan parempia ja voidaan kohdella muita huonosti. Jatkoin opiskeluani sen jälkeen kuusi vuotta ja kävin armeijan välissä. En ikinä kääntänyt selkääni muille, jotka olivat samassa asemassa kuin minä pienenä. Ystävystyin mitä erikoisimipien ihmisten kanssa ja en ikinä alentunut siihen mihin moni meni mukaan.. Naljaillaan tuolle, koska.. Se on r-vikainen, se harrastaa japanilaista sarjakuvia, se ei puhu suomea kunnolla. En koe, että kiusaaminen olisi jättänyt minuun sellaisia arpia, joita haluaisin piilotella tai mistä en halua puhua. Päinvastoin en ikinä antaisi anteeksi itselleni, jos kiusaisin muita tai en auttaisi muita kiusattuja.. Olen se sama minä, joka sai välitunnilla turpaan ja lumipesuja. Olen minä, vaikka joku yritti tehdä elämästäni helvettiä. En ikinä halunnut olla muuta, kuin minä itse. En kokenut ikinä tarvetta pönkittää egoani kiusaamalla itseäni pienempiä tai yleensäkkään ketään. Toki voin myös sanoa sen, että samalla luokalla olevia en voinut ikinä valita, mutta kaverit pystyin. Ei kaikkien kaveri tarvitse olla, mutta pitää silti kyetä käyttäytymään sivistyneesti.. Jos luokan 23 oppilasta otetaan mukaan jalkapallon pelaamiseen, miksi se yksi tarvisi jättää ulkopuolelle?