#22070: - Re: Uskontojen psykologinen ja kulttuurinen tausta Haluan tällä kiinnittää huomion siihen, että oikeastaan maailmassa ei taistella uskonnon takia, vaan uskontoon aina "väkisin" liitetyn kulttuurisen arvomateriaalin vuoksi.

Tämä on totta usein,  etenkin Pohjois-Irlannin kaltaisissa taisteluasetelmissa.

Teoriat uskonkokemuksen  syntymisestä varhaislapsuuden elinolosuhteiden ehdoilla ovat syntyneet tietysti psykoanalyyttisen pähkäilyn pohjalta,  kuinka oleellisia,  sitä on   vaikea sanoa. Terapia- maailma lähtee vain ihmisen olemassaolosta ja ihmisen lähtökohdista.  Sillä ei ole jumalallista kipinää,  eikä se tunnusta auktoriteeteikseen mitään ihmisen yläpuolelta.
Kirjoituksesi henkii hiukan tätä ihmisen suvereniteettiä,  jota psykologinen maailma on täynnä.  

Riittääkö psykologian ihmiskuva elämänselitykseksi?

Jumalan lapseus ei tarkoita lastenkamarielämää Taivaan Isukin suloisessa taskussa for ever.    Uutena untuvikkona sitä kyllä saa kokea,  moni haavoille lyötynä ylenpalttisen paljonkin.  Niin että tuo varasto todella täyttyy,  eikä sitten tarvitse niitä vieraita lähteitä käydä hörppimässä,  ja vielä tarpeeksi kauan,  että muutosta todella tapahtuu syvällä sisimmässä.

Mitä sen jälkeen tapahtuu,  ja missä järjestyksessä - on kuin taitavan takojan kädessä.  Kunkin elämässä juuri hänen elämänsä vaatimassa tahdissa.  Onhan aikuisiakin lapsia,  taidat itsekkin,  ja minäkin,  olla sellainen.  Suhde muuttuu,  kun aika etenee. ( Poikkeuksena vain se,  että Häntä ei sitten tarvitse pyörätuolissa työnnellä.)  Lapseus on omistus- ja rakkaussuhde,  Jumalan kohdalla vielä ajattomalla ulottuvuudella varustettu. Mikään maailmanuskonnoista ei sellaista tarjoa,  ei voi edes aavistella.

Jumalalla on kuitenkin todella sanottavaa ihmisen elämän kaikkeuteen,  jos tällaista sanaa uskaltaisi käyttää.  Tekijänoikeus ei ole ihan toisarvoinen seikka.   Kaikkivaltiudessaan hän osaa myös muuttaa sanomansa jännitteen ihmisen vastaanotinta vastaavaksi,  vaikka kaikki määreet Jumalan ulottuvuuksien suhteen ovat niin valtavan paljon suurempia hänen suuntaansa.
Äärettömien avaruuksien Luoja on luonut muutamia elementtejä silmälläpitäen  yhteydenpitoa ihmistä kohtaan.   Siitä pääsee selville kohottamalla katseensa hänen puoleensa rukouksen siivin.  Tai avautumalla hänen vaikutukselleen  Sanassaan,   tai kokemalla yhteyttä seurakunnassa.   ym. ym.         Tai vielä kaikki se mitä hiljaa itseemme vedämme luonnon kauneuden keskellä,  tai vaikkapa nuotiota tuiottaen kesäillassa.

#22086: - Re: Re: Uskontojen psykologinen ja kulttuurinen tausta

"Teoriat uskonkokemuksen  syntymisestä varhaislapsuuden elinolosuhteiden ehdoilla ovat syntyneet tietysti psykoanalyyttisen pähkäilyn pohjalta,  kuinka oleellisia,  sitä on   vaikea sanoa. Terapia- maailma lähtee vain ihmisen olemassaolosta ja ihmisen lähtökohdista.  Sillä ei ole jumalallista kipinää,  eikä se tunnusta auktoriteeteikseen mitään ihmisen yläpuolelta.
Kirjoituksesi henkii hiukan tätä ihmisen suvereniteettiä,  jota psykologinen maailma on täynnä. Riittääkö psykologian ihmiskuva elämänselitykseksi?"

Psykologian ihmiskuva riittää selittämään ihmisen hengellisyyden tarpeen. Se ei ehkä ole pelkästään varhaislapsuuden kokemuksista kiinni, joten kuvaukseni on vain lähtökohtainen. Mutta ihminen mahtuu psykologian kattamaan kenttään, ja psykologia ulottuu käsittelemään myös muita luomakunnan eläväisiä - jopa Jumalamme ominaisuuksia (mikä onkin mielenkiintoinen tarkkailukohde!). Psykologian tehtävä ei tosin ole selittää tutkimuskohteensa alkuperää, se kuuluu muihin tieteenaloihin ja filosofiaan, joten kaikenkattavaa kuvaa sekään ei anna. Lisäksi tieteellä on inhimilliset rajoituksensa, minkä takia se tuskin koskaan tulee selittämään kaikkea.

Psykologia tarkastelee ihmistä vain käytöksen ja toiminnan tasolla, joten se yksinään ei riitä elämän selitykseksi.

Tiede itsessään ei ehkä tunnusta itseään ylempää auktoriteettia (ellei sitten filosofiaa), mutta ylemmän auktoriteetin käsite ja ymmärrys kuuluu ainakin psykologiaan kiinteästi. Tiede ei välttämättä sulje pois jumaluuden olemassaoloa tai olemusta, sen ratkaisee ihminen itse.

Tiede on metodi, ei aate, ja siksi se on suvereeni vain jos siihen suhtaudutaan niin. Monille tieteestä on tullut uskonnon korvike, sillä se kattaa osan uskonnon olemuksesta maailmankaikkeuden ilmiöiden selittäjänä. Uskontoa vastaavalla tavalla sillä ei kuitenkaan ole hengellistä tasoa, ellei sitten mennä johonkin kabbalan tai new age -tyylisen tiedeuskonnon maailmaan.

Voin uskoa, että moni uskovainen elää läpi kuvatunlaisen kasvuprosessin. Armon tila ON psykologinen eheytymisen ja kasvun tila. Valitettavasti on myös esimerkkejä siitä pysähtyneisyydestä, josta aiemmin kirjoitin, Raamatunlauseita suoltavia toistomaanikoita, joilla on yhtä vähän saarnaamansa henkisen olemuksen syvyyttä kuin pienellä lapsella, joka julistaa lukemansa satukirjan säettä. He eivät ajattele itse, vaan tukeutuvat valmiiseen olemisen muottiin ja pitävät elämänahdistuksensa loitolla loitsunomaisilla sisälukuisilla mantroillaan.

Tätä samaa kaavaa toistavat myös monet "neuroosiuskonnot", jossa ihminen kahlitsee itsensä neuroottisten rituaalien turvaa antavaan toistoon. Oma lukunsa ovat massapsykoosin valtaamat hurmosliikkeet, joissa selvästi kiteytyy uskon tunneperäinen voima.

Tietenkin on aiheellista kysyä, onko vika uskossa tai uskonnossa, jos ihmiset ilmentävät sen kautta omia neuroosejaan? Jos uskonsuuntaus auttaa ihmistä ylläpitämään tämän regressiivisen tilan, sanoisin että on. Terve usko auttaa ihmistä löytämään todellisen itsensä ja ymmärtämään paikkansa olevaisuudessa. Ihminen ei ole olevaisuuden suuri majesteetti, ihminen ei ole suvereeni, mutta ollakseen aito itsensä ihmisen on tunnettava oma itsensä. Muuten hän on vain kuvajainen omasta mielikuvastaan.

"Armo" on kyky nähdä itsensä, kohdata itsensä ja hyväksyä itsensä "Luojan luomana olentona" ilman viikunanlehtien eli pelon ja häpeän aiheuttamaa suojausta. Tämä onnistuu sekä uskon antaman turvan että psykologisen oivalluksen ja eheytymisen kautta. Jos sen jälkeen haluaa elää käsi kädessä Luojansa kanssa, tai läsnä tässä ja nyt, oman elämänsä itseään toteuttavana päähenkilönä (nämä tarkoittavat parhaimmillaan käytännössä samaa), ihminen voi valita ihan itse.