Helsingin sanomien mainoskamppanja

Pieni tyttäreni on juuri syntynyt, aivan liian aikaisin. Minä makaan sairaalan sängyssä, huoneessa jossa muillakaan äideillä ei ole vauvoja. Mietin, miten jumala voisi olla olemassa, kun erottaa äidit pienokaisistaan? Mietin omaa pientäni, toisella puolella sairaalaa. Tyttäreni on ollut seitsemän ja puoli kuukautta niin lähellä, sydämeni alla, ja nyt hän makaa letkujen keskellä. Minä en pääse tyttäreni luokse, sillä olen liian heikko menemään sinne yksin: hoitajat eivät ehdi kiikuttamaan minua vastasyntyneiden teho-osastolle. Odotan, että perheeni tulisi sairaalaan, jotta pääsisin tyttäreni luo. Odotellessa vastailen onnitteluviesteihin ja kerron, että myös pienestä pidetään hyvää huolta ja hyvällä todennäköisyydellä hän tulee toipumaan.

Menee monta päivää, ennen kuin edes itse pystyn uskomaan siihen.

Illalla näen vihdoin pienen tyttäreni omin silmin: kymmenen sormea, kymmenen varvasta; kaikki niin täydellisiä mutta aivan liian pieniä. Tyttö näyttää pullealta, mutta hoitaja vastaa sen olevan lähinnä turvotusta. Tyttäreni raottaa silmiään sekunniksi: luomet ovat niin turvoksissa, ettei silmiä saa kunnolla auki. Pikkuisen iho on punainen, kasvot  vääntyvät itkusta mutta pihaustakaan ei kuulu, sillä hengityskoneen putki estää äänihuulten toiminnan. Katson voimattomana pikkuisen, oman pienen tyttäreni äänetöntä itkua: lapseeni sattuu, hänellä on hätä; En voi nostaa tytärtäni syliin, en pysty koskettamaan punaista, herkkääkin herkempää ihoa. Pelkään, että satutan. En tiedä, miten voisin lohduttaa. En voi sanoa, että kaikki on hyvin, ettei ole hätää: En itsekään uskalla vielä luottaa.

Minuutit menevät hitaasti, kun katson omaa tytärtäni. Aivan liian pian on aika lähteä vuodeosastolle.  Metri metriltä pyörätuoli vie minua takaisin vuoteeseen. Sydämeni särkyy, ratkhttp://sphotos-a.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-ash4/485970_10151433255002112_1246626095_n.jpgeaa: pieni tyttäreni, vieraiden käsissä. Pelkään. Pelkään, että menetän hänet, pienen tyttäreni. Hänet, jota olen odottanut seitsemän ja puoli kuukautta, rakastanut niin paljon. Antaisin mitä tahansa, ottaisin takaisin painavan vatsan, kipeän selän, huonon olon, synnyttäisin uudestaan, monta kertaa, jos tyttäreni olisi terve. Jos tyttäreni toipuisi.

Monta kuukautta myöhemmin tyttäreni nukkuu vaunuissa. Odotamme metroa Helsingin rautatieasemalla, kun silmiini osuu Helsingin sanomien mainos. Mainoksessa on pienen pieni, punainen keskosen käsi. Muistan oman tyttäreni punaisen ihon, kuinka häneen sattui, kuinka voimaton itse olin hänen vieressään. Kyyneleet polttavat kuin rikkihappo silmissäni. Näen muut ihmiset, kadehdin heitä. Kadehdin niitä, jotka saivat odottaa lapsensa syntymää viimeiseen asti, jotka saivat lapsensa terveenä syliinsä.

Mietin, näkevätkö muut ihmiset kuvassa toivon, kun minä näen vain ahdistuksen ja pelon, tyttäreni tuskan.

–

Keskosen äitinä en voi kuin ihmetellä, miten Helsingin sanomat kehtaavat käyttää mainoskamppanjassaan tuota kuvaa. . Mielestäni on härskiä, että lehden levikkiä yritetään tavoitella käyttämällä kuvaa, joka edustaa niin suurta kärsimystä. Toivon, että Helsingin sanomat miettisivät uudestaan mainoskamppanjaansa ja sen vaikutusta ihmisiin.