Adressi kristillisten arvojen ja uskonnonopetuksen puolesta

Vetoomus positiivisen uskonnonvapauslain toteutumisen puolesta

ja oman uskonnonopetuksen säilyttämisen puolesta

Nuorisotyön koordinaattori Mika Falckin sanoja lainaten: ”Perusasiatkin ovat nuorilla kadoksissa, ja he ovat hakoteillä siitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Rippikoulussa ei voida pitää mitään asennetta, arvopohjaa tai ajatusmallia itsestään selvänä asiana.”  Voisi päätellä, ettei meillä  ole varaa ohentaa kristillistä uskonnonopetusta ja johtaa uutta sukupolvea arvotyhjiöön. Opetusministeri Virkkusen asettama  perusopetuksen tuntijakoa suunnitteleva työryhmä on kuitenkin vaihtamassa oman uskonnon opetuksen pelkäksi etiikan opetukseksi.

Edellisen eduskunnan istuntokaudella päätettiin, että uskonnonvapaus on positii-vista. Lyhyesti sen voisi kiteyttää, että kansalaisilla on oikeus oman uskontonsa harjoittamiseen.  Tämän takaa myös  YK:n ihmisoikeudet ja mm Kansainväliset Lastenoikeudet.  Merkittävä taho puhui lain käsittelyvaiheessa niin  kuuluvasti negatiivisen uskonnonvapauden puolesta, että lain asetuksenkin jälkeen uutisointi jäi opettajille vähintäänkin hämmentäväksi. Laki muutti tunnustuksellisen uskonnon opetuksen nimen oman uskonnon opetukseksi – ilman uskontunnustusta ei kuitenkaan ole mitään uskontoa.

Olen huolissani, että ateistiset tahot yrittävät edelleenkin viedä kansan enemmistöltä positiivisen uskonnonvapauden.  Milloin sananvapauden, milloin tieteenfilosofian  nimissä uskonnottomat ovat saaneet tempauksillaan jo fanaattisuudenkin piirteitä. Mutta suomalainen kristikansa on  on suvaitsevaisesti katsoneet mm bussien kylkiä, kun ne kampanjoivat teemalla ”eroa.kirkosta.fi” ja ”Jumalaa ei ole”. Olisiko mennyt läpi, jos mainoksessa olisi pyydetty eroamaan jonkun puolueen kannatusriveistä?  Itse  osallistuin  ko. kamppanjaa edeltävään järjestöjen väliseen keskusteluun, jossa huomasin olevani melkein ainokaisia, jotka pitivät kampanjaa hyvien tapojen vastaisena. Oma lähtökohta  on vaikuttaa. Tästä esimerkkinä on ollut  mielenkiintoista seurata, miten erilaisiin lopputuloksiin Suomen filosofian gurut Puolimatka (uusin opus on vahva)  ja Enqvist (Helsingin Sanomien sivuilla) päätyvät, kun tutkimuksen lähtöasetelmassa toinen sulkee jumaluuden pois, toinen puolestaan pitää jumaluskon jopa länsimaisen tieteentekemisen ehtona.

Miksi opetusministerin työryhmä on  puututtumassa oman uskonnon opetukseen? Tällä hetkellä uskonnonopetuksen opetusjärjestelyt sujuvat koko maata ajatellen hyvin. Nyt on jo faktatietoa, että katsomusopetuksen järjestelyt kolmen oppilaan pienryhmissäkään eivät ole muodostuneet kalliiksi (vain yksi promille perusopetuksen budjetista). Edellä mainittuja järjestelyjä ei edes tarvita valtaosassa Suomen kuntia. (Opettaja 12.3.2010.) En lähtisi  muuttamaan tuntijakoa. Alakoulun puolella on tosi tärkeää, että saa rauhassa tutustua omaan uskontoonsa ja saa tämän osan kulttuurista identiteettiä ja arvopohjaa kasaan,  yläkoulun puolella ja lukiossa voidaan lisätä muiden uskontojen tuntemusta.

Tein  graduni aiheesta ”Kohti sulatusuunia vai mosaiikkimallia  -  peruskoulua päättävien maahanmuuttajanuorten ja heidän opettajiensa näkemyksiä  kielellisistä ja kulttuu-risesta sopeutumisesta (2008). Maahanmuuttajien että valtaväestön kannalta pidetään molemminpuolista integraatiota parhaimpana vaihtoehtona kulttuurisessa sopeutumisessa. Uhkakuvana nähdään sulautuminen /sulauttaminen, vaikka joissakin maissa yhteiskunta edistää tätä sopeutumisen mallia. Tutkimukseen osallistuneilla  (20 nuorta eri kulttuurisista taustoista ensimmäisen polven maahan-muuttajia) naispuolisista enemmistöllä  oli  monikulttuurinen identiteetti. Miespuo-lisilla opiskelijoilla separaatio /eristäytyminen oli  suosituin malli. Haastatteluissa selvisi, että monella miespuolisilla oli mm vapaa-ajalta ja kadulta rasistisia koke-muksia.  Moni maahanmuuttajanuori valitti, että suomalaiseen kulttuuriin ei saa otetta. Useat harmittelivat, että suomalaisnuorten vapaa-aikaan ei pääse sisälle, kun ”ne juo vain”. Törmäsin myös näiden nuorten väitteeseen, että suomalaiset pitävät uskonnolliset aihealueet ”omana tietonaan”. 

Ohi tutkimuskysymysten heräsi väistämättömästi kysymys, että onko suomalainen kulttuuri ohentunut? Olemmeko kenties itse sulautumassa globaaliin massaan ja pikkuhiljaa muuttumassa värittömäksi, hajuttomaksi ja olemattomaksi? Ohentuuko myös eettinen arvopohja, kansakunnan tukiranka?  Sehän tulee näkyväksi erityisesti kriisitilanteissa. Monikulttuurisessa dialogissa tarvitaan molemmille osapuolille, niin vähemmistöille kuin valtaväestölle, selkeä  kulttuurinen identiteetti. Se sisältää arvopohjan, joka on välitetty sukupolvien välisessä keskustelussa. Tutkimukseni maahanmuuttajanuoret kaipasivat myös osallisuutta suomalaisten juhlapyhien viettoon. Monet suomalaiset juhlapyhät pohjaavat kristilliseen perinteeseen. Oman uskonnon opetuksesta saadaan juhlapyhillemme sisältöä. Mutta juhlat tarjoavat myös väriä arjen keskelle – musiikkia, makuja, elämyksiä – sekä monikulttuurisessa yhteyksissä  mahdollisuuden  kulttuuriseen vuoropuheluun.