Enkeli-Elisa kouluihin

Valitettavasti vain nuorille ei koskaan saisi puhua totuutta. Lukiessani Elsan vanhempien blogia, järkytyin kohdasta, missä kerrottiin, että jollekkin koululle saisi mennä puhumaan ja näyttämään merkintöjä päiväkirjasta, mutta siihen mihin kaikki päättyi ei saisi sanallakaan sanoa. Niin, suljetaan silmät elämän tosiasioilta.
Itsekkin muistan lapsena, kuinka omien sisaruksieni pari kaveria päätti omat päivänsä ylä-aste iässä, muutaman vuoden välillä. Näitä siis sattuu vähän väliä, mutta puhua ei saisi, eikä puhuta.

Itse en ole ollut koulukiusattu oppilaiden johdosta. Meillä oli tiivis luokka, joka oli lähes jo päiväkodista asti pitänyt yhtä. Mutta ulkopuolisten, varsinkin ylä-asteella oli turha kuvitella pääsevänsä mukaan porukkaan. Joten pari hyvin kiusattua tapausta oli meidänkin luokalla, kun erehtyivät pääsemään meidän luokalle muutettuaan paikkakunnalle.
Opettajat sulkivat tältä AINA silmänsä ja muutama opettaja väliin siihen yhtyikin itse muutamilla sanasilla heitoilla...
Ala-asteen opettajilleni olen ikuisesti kiitollinen siittä esimerkillisyydestä puuttua kiusaamiseen. Meidän luokalle syntyi ns. muumatan pojan jengi, joka räki ja potki summan mutikassa kaikkia. Itsekkin muistan, kun yksin kohtasin nämä kerran rappusissa niin suoraanhan sitä alettiin räkiä naamaan, ilkkumaan ja läpsimään. Pelko siittä jäi silloin ja varautunut piti olla koko ajan. Silloin huomasi, kuinka välittävä opettaja meillä oli. Hän puuttui tilanteeseen heti tämän huomattua. Tuo kyseinen "jengi" hajotettiin eri luokille ja välitunteja ruvettiin pitämään eri aikoihin luokissa, että saatiin poikien yhteis kokoontumista loppu. Kiusaaminen loppui ja opimme siittä varmasti koko luokka paljon silloin, sillä tilanne oli rauhallinen luokassamme koko ala-asteen ajan, kunnes sitten siirryimme ylä-asteelle.
Ylä-asteella meininki oli todella kaukana siittä lämpöisestä ja turvallisesta ympäristöstä mihin ala-asteella olimme jo tottuneet. Ei meillä ollut opettajia, jotka oikeasti olisivat oppilaistaan kiinnostuneita. En muista kertakaan, jolloin yksikään opettaja olisi puuttunut koulukiusaamisiin, joita tapahtui koko ajan, joka puolella ja joka luokalla, kohdistuen aina johonkuhun ja aina se oli näkyvää. Ainoa asia miten koulu kitki kiusaamista, oli ns. tukioppilas toiminta. Mutta näissä tukioppilaissakin oli pelkästään niitä kiusaajia, jotka olivat toiminnassa mukana vain vapaa-tuntien ja erinäisten retkien toivossa. Ei kiusattu ihminen sellaista lähetyisi apua tarvittaessa, joten naurettavaahan koko touhu oli. Koskaan meille ei edes koulukiusaamisesta kukaan puhunut, paitsi silloin kun voitiin hakea tuohon tukioppilastoimintaa. Tämä siis tapahtui sen kerran kolmen vuoden aikana. Opettajien vaikutus on yllättävän suuri koulumaailmassa kun puhutaan näistä kiusaamis tapauksista. Pitäisi olla ohjeet kuinka puuttua asioihin. Pitäisi välittää omasta työstään ja olla myös oppilaiden parissa välitunneilla. Meillä oli yksi pihavalvoja aina kerrallaan. Siellä aina joku opettajista seisoi ylä-ovilla juuri hievahtamahtakaan. Koko piha-aluetta ei sieltä näi, eikä sitä mitä kulman takan tapahtuu ja kuinka juuri joku saa nyrkistä. Opettajille tämä piha valvonta oli raskas taakka, johon kukaan ei olisi halunnut osallistua. Jäisihän siinä päivän juorut kuulematta opettajain huoneessa, missä puhuttiin oppilaista ja naureskeltiin heille. Kuuntelin joskus niitä puheita itsekkin salaa oven takana...

Mutta ei kai nyt viitsi enempiä kirjoitella. Loppupeleissä vain halusin sanoa, että ehdottomasti tämä tarina jokaiseen kouluun. Ehkä siittä muutamat oppilaat rohkaistuisivat, voisivat tajuta miltä siltä heidänkin luokan kiusatulta tuntuu, lähestyä häntä kaverina ja toivon mukaan se muutamissa herättäisi halua auttaa ja puuttua ajoissa.

Tarvittaisiin paljon keinoja kitkea kiusaamista kouluista. Puuttumista ja välittämistä. Liian moni nuori voi liian pahoin.