Huostaanotto on kiellettävä ja korvattava perhekeskuksella - lastensuojelun kaatoaloite

Teemu Ruskeepää

Ylioppilas, Yhteiskuntatieteiden laitos

Opiskelijanumero 25779229

Sosiologia, sosiaalipsykologia ja sosiaalipedagogia

 

Pitkä mielipidekirjoitus ja opintojen sovellus, Huostaanotto on kiellettävä ja korvattava perhekeskuksella

 

Sisällysluettelo

 

Johdanto

Lastensuojelun ongelman määrittely - verukkeiden keksiminen virkavaltaan pakottamiseksi

Ennakkoluuloisuus

Lastensuojelun rajaton asema yhteiskunnassa

Alistava tuki

Sisäryhmäajattelu

Aloitteen poliittinen tavoite

Oikea tuki

Väärät lastensuojelun ongelman määritelmät

Pedagogiikka lasten oikeassa kohtelussa

Perhelaitos sijaishuollon korvaavana palveluna

Lasten ja vanhempien erottamisen kieltäminen korjaa lastensuojelun ongelmat

 

Johdanto

 

Luottamus toimii perustavana strategiana viheliäisten ongelmien ratkaisuun, kirjoitti Ambrose Rose vuonna 1993. Luottamus on perheväkivallan perusongelma, eikä sen puutteesta aiheutuvat perheväkivalta ja viranomaisten mielivalta. Poliitikkojen tapa reagoida seurauksiin luomalla pakotekoneistoja ei tuota luottamusta lasta ympäröivässä yhteisössä toimivien tahojen välillä eikä korjaa väkivallan kierrettä perhetyössä. Virkamiesten tekemällä väkivallalla ei voi lopettaa väkivaltaa. Viheliäiset ongelmat ovat Horst Rittelin ja Melvin Webberin (1973) mukaan ongelmia, joita ei voida määritellä, niihin ei ole yhtä oikeaa vastausta ja niistä on ristiriitaisia tulkintoja. Epäluottamus on heidän mukaansa viheliäisten ongelmien pimeä sydän. Epäluottamus pahentaa ongelmia. Lakitekninen rankaisu ja viha lasten pahoinpitelijöitä kohtaan lisäävät epäluottamusta yhteiskunnassa. Perhekeskus lisää luottamusta vanhemman ja lapsen, kansalaisen ja virkamiehen, naapurin ja perheen välillä ja tuottaa voimavaroja ennakkoluuloista selviytymiseen.

 

Lastensuojelu on laajassa mielessä merkki yhteiskunnan kyvyttömyydestä käsitellä perheväkivaltaa. Perhekeskus on projekti, joka pyrkii korjaamaan tämän syvän yhteiskunnallisen ongelman, ihmisten kärsimyksen ja sosiaalipolitiikan lapsiperheiden alueella. Lastensuojelun kaatoaloite korjaa järjestelmän, jossa toimii lapsellisia millenniaalisia nuoria aikuisia sosiaalityöntekijöitä lastensuojelussa, jotka ottavat vastaan komentoja salaisilta pomoilta ja valehtelevat mielenterveysongelmia lapsista ja vanhemmista, jos vastustamme heitä. Analyyttisemmin se korjaa valtion virkavallan tavan käyttää kansalaisten vikoja ja hätää viranomaisen aseman tehostamiseen, hallintaan, jossa ei ehdoteta ratkaisuja eikä voimaannuteta muutokseen. Nämä voidaan asettaa kausaaliseen järjestykseen. Organisaatio kehittää vallan tehostamiskeinoja, joilla se aiheuttaa ratkaisujen etääntymisen ja syrjäytymisen.

 

Lastensuojelu on virheellinen ja irrationaalinen käsite, jossa oletetaan vanhemmat uhiksi eikä kanssaihmisiksi. Suojelun käsite olettaa aina jonkin demonisoidun ulkoryhmän, joka on vastakohta suojelun antajalle eli työntekijälle. Ihmisiä suojellaan tai voimaannutetaan kasvamaan persoonina. Lastensuojelua ei pidä olla olemassakaan. Se on ristiriidassa tuen, hoivan, lastensuojelulain, tieteellisen ajattelun ja tosiasioiden kanssa. Lastensuojelu on perheenjäsenten syrjintää.

 

Lastensuojelun ongelman määritelmä

 

Lastensuojelutoiminta on kuriregiimi, joka tähtää regiimin totteluun eikä tukeen. Regiimi rankaisee tottelemattomuudesta ja itsenäisyydestä nöyryyttämällä, valehtelemalla mielenterveydestä, riistämällä oman lapsen ja eristämällä tukitoiminnasta. Rangaistuksena sosiaalityöntekijät voivat tehdä mitä tahansa ja keksiä toinen toistaan törkeämpiä valheita. Tällä on useita vahingollisia vaikutuksia. Sosiaalityöntekijät käyttävät ihmisten kriisejä verukkeena viranomaisen interventioon, rahoitukseen ja vallankäyttöön. He eivät korjaa ongelmia antamalla tukea vaan käyttävät ongelmia siihen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijät pääsevät kuulemaan ja valvomaan uhrin tilannetta. He eivät puutu väkivallan tekijän ongelmiin vaan uhrin elämään, järkyttävät uhria monialaisessa yhteistyössä eri viranomaisten voimin puhumalla väkivallan aiheuttamista oireista uhrille ja manipuloivat uhria kertomaan yksityisasiansa sekä luovuttamaan hallinnan sosiaalityöntekijälle. Lähde: yliopiston monialaisen yhteistyön kurssin näytelmä https://odysee.com/@huostaanottoonkiellett%C3%A4v%C3%A4:6/Yliopiston-sosiaality%C3%B6ntekij%C3%B6iden-koulutus-opettaa-syytt%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n-v%C3%A4kivallan-uhria-l%C3%A4%C3%A4kkeiden-v%C3%A4%C3%A4rink%C3%A4yt%C3%B6st%C3%A4-ja-mielenterveysongelmista:3=  .

 

Lapsia kuolee lastensuojelun valvonnassa, koska sosiaalityöntekijät jättävät sairaat vanhemmat yksin lapsensa kanssa. He ovat antaneet näyttöjä tottelusta ja se on tyydyttänyt sosiaalityöntekijän. He saattavat suunnitella huostaanottoa, mutta jättävät kotiin siksi aikaa tuen antamisen sijaan (Milon tapaus). Lapsia kuolee siksi, että sosiaalityöntekijät vangitsevat sairaat nuoret kontrollilaitoksiin, joissa he romahtavat (esim. Heidi Pietilä, k. 2021, julkaistu äidin luvalla). Sosiaalityöntekijät eivät tapaa asiakkaita, koska he pitävät komentamista riittävänä toimenpiteenä. Tuhoisaa kriisiä elävä isä murhasi lapsensa (Vilja-Eerikan tapaus). Sosiaalityöntekijöiden ainoa näkökulma on regiimin tottelu, josta käsin he tulkitsevat ongelmat ja itsenäisyyden tottelemattomuuden puutteeksi. Siitä heillä on syytä rangaista alentamalla lapsen tapaamisoikeuksia. Näin eristäminen ja pakottaminen pahentavat ongelmia sekä vanhemmilla että lapsilla. Sosiaalityöntekijät pitävät tottelemista todisteena toipumisesta, vaikka ongelmiin ei anneta tukea. Sosiaalityöntekijät ovat tietoisesti nostaneet vanhempien “oikeustasoa” ja päättäneet jättää heidät yksin äärimmäisissä tilanteissa. Sosiaalityöntekijät antavat lapsen alkoholistille tai autoritaariselle isälle tai rajatilaäidille, koska pääkandidaattivanhempi vastustaa sosiaalityöntekijöiden interventiota itseensä. Jos vanhemmat ovat terveitä, poikkeavia ja tottelevat hiljaa sosiaalityöntekijän seurantoja, perheeltä kielletään itsemääräämisoikeus ja kotirauha. Jos huostaanotetun lapsen vanhemmat pitävät yhteyttä sosiaalityöntekijään, mutta eivät ole sopeutuneet, lapsi pidetään sijaishuollossa vetoamalla mielenterveyshuoliin tai lapsen tottumiseen sijaishuoltoon. He valehtelevat mielenterveyshuolia, jos vanhempi, lapsi, muut viranomaiset tai ammattilaiset eivät tottele sosiaalityöntekijää sekä ottavat terveet ja iloiset lapset turhaan sijaishuoltoon.

 

Huostaanotetut lapset eivät ole useimmiten edes kokeneet väkivaltaa. Sosiaalityöntekijä Aki Nummelin on sanonut Father's Rights Finlandin haastattelussa 2023, että hän näki työssään lapseen kohdistuvaa väkivaltaa tuskin koskaan. Vain joskus oli väkivaltaa ja se kohdistui puolisoon. Mitään väkivaltaa ei siis ole ja jos on, siihen ei saa tukea lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä. Suurin osa lastensuojeluilmoituksista eivät liity tosi hätään. Niitä tekee viranomaiset toisilleen kasvatus- ja hallintotehtävän varmistamiseksi. Suomalaiset eivät tee lastensuojeluilmoituksia vaan vain hyväksyvät viranomaisten toimet siksi, koska heillä on ennakkoluuloja lasten pahoinpitelijöitä vastaan. Viranomaiset siis paitsi luovat palveluntarpeen ja ottavat liikaa asiakkaita myös tekevät sen salassa pakottamistavoitteen vuoksi. 

 

Suomen hallitus on luonut valheen väkivallan kasvusta vanhempia vastaan. Lapsen kokeman väkivallan verukkeella manipuloidaan ihmisiä kannattamaan virkamiesten vallankäyttöä lastensuojelussa sekä väkivallalla alistetaan vanhemmat ja lapset virkavaltaan. Lastensuojeluorganisaation agenda on sosialisoida lapset yhteiskuntaan sopiviksi, jotta lapset tottelisivat valtion viranomaista varhaiskasvatuksessa, koulussa ja työelämässä. Tavoite on kasvattaa lapsista tuottavia työläisiä. Tämä on optimistinen tulkinta lastensuojelusta. Realistinen tulkinta on se, että lastensuojelu suojelee valtiota poikkeavilta yksilöiltä, jotka uhkaavat vakautta ja hallinnon toteutusta erityisesti koulussa, jossa ongelmanuoret häiritsevät isoa määrää muita sosialisoitavia nuoria ja estävät koulun sosialisaatiotehtävän. Lastensuojelu vaatii valtiolle sopimattomien piirteiden tukahduttamista, jotta ne eivät häiritsisi yhteiskuntaa, jota valtio sanelee. Siksi päätökset ovatkin ristiriidassa perheiden kokemusten kanssa. Se pitää tehdä itse, ja itsenäisyys tai vastustus osoittavat kykenemättömyyttä siihen. Siksi sosiaalityöntekijät reagoivatkin vastaväitteisiin samalla ankaruudella kuin todellisiin ongelmiin. He alentavat vapauksia, koska muutoksen puute vaarantaa hallinnon.  Vastalauseet riisuvat sosiaalityöntekijät hyväntekijän ja tukijan kaavusta ja paljastavat heidän väkivaltaisuutensa. Heidän valheensa loppuvat ja he käyttävät asiakkaita vastaan väkivaltaa. 

 

Lastensuojelu puuttuu ennakkoluuloisten suomalaisten toimintaan varmistaakseen sen, etteivät tunteelliset ja kouluttautumattomat tavikset hoitele lastensuojeluvanhempia lainvastaisesti pois pelistä. He eivät kuitenkaan sano tätä koskaan ääneen vaan vetoavat lapsiin ja auttamiseen, jolla suomalaiset vakuutetaan virkavallan ensisijaisuudesta. Lastensuojelu järkeistää puuttumisen lastensuojeluvanhempien elämään siten, että huono tai outo käytös uhkaa yhteiskunnan toimivuutta ja lapsen sopeutumista siihen sekä että jos olisit normaali, sinusta ei tehtäisi lastensuojeluilmoituksia. Jos otetaan etäisyyttä kriiseistä, lastensuojelun työntekijät haluavat varmistaa lapsenkasvatuksen onnistumisen. He ajattelevat, että vanhemman mielenterveys ja tottelu eivät riitä. Sen lisäksi minun pitää pystyä kasvattamaan lapsi sopivasti ja poikkeavuus todistaa, että teen lapsesta jollakin tavalla sopeutumattoman. He eivät sano niin vaan tällä erää on parempi ja että lapsi on tottunut sijaishuoltopaikkaan. Jos vanhemmat vastustavat tätä valhetta, niin sosiaalityöntekijät valehtelevat vanhempien ja lasten olevan sairaita saadakseen valtaa. Tämäkään ei auta toipumaan perheväkivallasta tai lisää luottamusta ja vuoropuhelua. He kaappaavat tukipalvelun valtiovallan toteuttamiseen. He tekaisevat valheellisia hätä- ja sairaustilanteita, jotta valtion kurivalta näyttäisi hyväntahtoiselta ja lailliselta. He kätkevät pakottamisen lässyttävään, teennäiseen sosiaalityön asiakkaan kohtaamistapaan ja vetoavat moraaliseen oikeuteen, psykologisointiin ja kuntoutukseen alentaessaan oikeuksia ja vapauksia tahtonsa rikkomisesta. 

 

Syy huostaanottoihin on siis se, että lastensuojelun organisaatio ei usko pystyvänsä kasvattamaan lasta vanhemman vastustaessa. Huostaanotto tehdään juuri niin nopeasti, kuin sosiaalityöntekijät havaitsevat, ettei vanhempi tule koskaan tottelemaan heitä. Huostaanottoa jatketaan siksi, että vanhempi ei tottele, mutta se perustellaan asiakirjoissa valheella, että vanhemman mielenterveysongelmat eivät ole väistyneet. Se ei liity lapsen tilanteeseen tai vaaraan mitenkään. Sosiaalityöntekijät ja heidän moraalis-sävytteinen rangaistusmielialansa ja ihmisten olettamukset vanhemmista eivät pyri sosiaalipedagogiseen voimavarojen antamiseen, persoonalliseen kasvuun ja ongelmien ratkaisemiseen.

 

Kyse ei ole vain siitä, että havaitseeko sosiaalityöntekijä ongelman vai ei ja toimiiko hän silloin vaan siitä, että lastensuojelu luo riippuvuuden, jossa ihmiset eivät voi kokeilla, miettiä ja oppia elämää. Se estää ongelmien ratkeamisen. He ovat täysin epäpäteviä antamaan tukea. Arvio menee aina vikaan ilman sen kohteen mukana oloa. Yksipuolinen ja auktoriteettiin perustuva sanelu estää toisten ymmärtämisen ja kasvamisen. Perhekeskusaloitteen keskeinen havainto on myös lastensuojelun työntekijöiden olevan sopeutumattomia. Perheväkivalta ja viranomaisen mielivalta johtuvat keskeisestä sopeutumattomuudesta ja siihen johtavasta luottamuksen puutteesta ryhmienvälisessä toiminnassa. Ongelma voidaan palauttaa yhteen ja samaan luottamuksen puutteeseen. Sen ratkaisu on kaikkien yhteiskunnan ryhmien välillä luottamuksen lisääminen niin sopeutumattomien lasten, väkivaltaisten vanhempien, ennakkoluuloisten kansalaisten kuin viranomaisten välillä. 

 

Ennakkoluuloisuus

 

Lastensuojelulain ja suomalaisen kulttuurin välillä on vakava ristiriita. Laki velvoittaa tukeen. Valtio on kuitenkin indoktrinoinut suomalaiset kutsumaan hätiin lastensuojelun eristämispalvelun ja uskomaan siihen, että on hyvä, että tuollaiselta vietiin lapsi turvaan. Lastensuojelu on ikään kuin isoviha lastensuojelun asiakkaita kohtaan ja virkamiesten palkkaamista sitä varten. Suomen hallituksessa on ennakkoluuloisia poliitikkoja, jotka ovat päättäneet luoda lastensuojelun organisaation nykyisenlaisesti, koska niin lastenpaloittelijoita kuuluukin käsitellä. Siellä pelkkä viha ja pelko lastensuojeluvanhempia vastaan riittää toimenpiteeseen. Ihmisillä herää linnakundeista ja lastensuojelun tapauksessa kauheita tunteita, jotka estävät objektiivisen ajattelun ja kutsuvat sitä suhtautumistapaa, jossa meitä pitää estää tai vihata. Kaikki olettavat vanhempien tekevän kuitenkin pahaa lapsille ja sosiaalityöntekijöiden puhuvan aina totta. Millään arvioilla ei ole kosketusta tosiasioihin. Äärimmäiset ihmisoikeuksien loukkaukset oikeutetaan vihalla ja pelolla. Sitä hierarkiaa ja tunnepitoista, kiihkomielistä ja todisteetonta ajattelutapaa käytetään ratkaisuna sopeutumattomuuteen. Lastensuojelutyöntekijöiden kyky tehdä arvioita ja päätöksiä omien arvioiden perusteella on käytännössä asenteiden, ennakkoluulojen ja olettamusten käyttämistä lopullisten päätösten tekemiseen. Silloin yhteiskunta muuttuu suvaitsemattomaksi, julmaksi ja erottelevaksi. 

 

Mikrotasolla ennakkoluuloja kuvaavaa on se, että sisäryhmässä oleville sosiaalityöntekijöille ja lastensuojelun kannattajille tilanne on hieno ja oikeudenmukainen. Suvaitsemattomuutta kokevat vanhemmat ja lapset, joiden sananvapautta pyritään rajoittamaan. Julmaa on lapsen riistäminen, epätodet vääristelmät, rankaisu, nöyryytys ja syyttäminen lapsen pahoinpitelystä ennen kuin lasta on pahoinpidelty. Erottelua on se, että vanhemmat hiljennetään ja eristetään lapsistaan ja meitä kohdellaan väärintekijöinä sillä perusteella, että kyllä siellä kuitenkin joku juttu oli tai olet psykoottinen.

 

Ehdotin Tiktokissä livelähetyksessä, josta on tallenne, että vanhempia ja lapsia pitäisi tukea yhdessä. Suomalaiset vihjasivat, että vanhempaa ei saa tukea, koska se altistaa lapsen kärsimykselle. Sipoonsami: "Eli väkisin vaa vanhemman kanssa. Kivat traumat lapselle". Nuska_hera_hades: "eli lapsen pitää kärsiä, jos vanhemmat eivät pysty huolehtimaan hänestä". Sipoonsami Nuska_hera_hadekselle: "Ei tämä ymmärrä lapsen etua". Kun ehdotin, että alaikäisten lasten vanhempia ei voi laittaa vankilaan tehdessään rikoksen vaan perhekeskukseen, luokanopettaja Sonjayyuh väitti: Vanhemmuus on etuoikeus, lapsen tehtävä ei ole todellakaan olla vastuullinen vanhempiensa teoista ja yrittää "korjata" vanhempaa. VANHEMPI on vastuussa, lapsi ei ole velkaa mitään. Lapsi ei ole olemassa vanhempaansa varten. Aikuinen on itse hankkinut lapsen, hänen vastuu. Lapsi ei ole mikään työkalu aikuisen hyvinvoinnin parantamiseen. Tämä on täysin lapsen etua vastaan. Vastasin, että miksi Sonja teeskentelee lapsen johtavan perhekeskusta tai että kaikkien muiden kuin sossujen tekemä johtaminen olisi epäpätevämpää kuin sossun. Sonjan ennakkoluulo on, että vanhempi ei pysty välittämään tai kuntoutumaan. Pelkkä rikoksen tekeminen ei todista sitä. Hänen ennakkoluulonsa on myös se, että jos sossu ei saa enää tukea, lapsi tukee vanhempia eikä kukaan muu. Kaltevan pinnan argumentin mukaan kukaan ei ole hallinnassa, jos viranomainen ei saa sitä määrätä. Toinen esimerkki on asenne, että raiskaajan ottaminen yhdessä valvontaan lapsen kanssa on muka sama kuin luvan antaminen raiskaukseen. Kun arvostelen huostaanoton syitä, joku vastasi,  että: "Omaa lasta ei voi omistaa. Vanhemmalla ei ole oikeutta lapseen. Lapsella on oikeus vanhempaan". Tällä tavalla oman lapsen huostaanoton arvostelu on väärin ja pitäisi lopettaa, koska se on "itsekästä". 

 

Makrotasolla funktionaalisesti kuvaten huolien ei täydy olla tieteellisen tarkkoja, koska ne osoittavat poikkeavuutta. Poikkeavuuteen reagoidaan pakottamalla turhanpäiväisiä vaatimuksia ja toimeenpanemalla sääntöjä. Niin hierarkia muodostetaan. Outouteen reagoidaan asettamalla meille jokin ylempi auktoriteetti sekä suojaamalla yhteisöä tabulla. Tabun funktio on suojella yhteisöä outoudelta, jotta sitä ei tarvitsisi kohdata. 

 

Suomalaiset eivät kykene keskustelemaan lastensuojelusta, koska valtio on aivopessyt heidät lasten raiskausten myytillä. Se estää ihmisiä koskaan keskustelemasta lasten vanhempien kanssa tai kuulemasta valtion sosiaaliviranomaisten virkarikoksia. Ihmiset vahvistavat omaa pelkoaan ja vihaansa konfirmaatioharhassa, jossa he etsivät merkkejä vanhemmista, jotka korreloivat pelon ja vihan kanssa, pikkujuttuja, jotain toisia sivuasioita, joiden takia on todennäköistä, että jotain pahaa on voinut sattua. Se on täydellinen tapa sortaa vanhempia valtion toimesta. Viranomaisen itsensä  valvonta toisten viranomaisten toimesta on myös estetty, koska viranomainen lähtökohtaisesti haluaa keksiä valheita, joilla kansalainen voidaan pakottaa viranomaisen tahtoon. Jos se ei ole täysin aktiivista, se on passiivista, eli se on hyvinvointipalvelu, se auttaa viattomia, viranomainen on koulutettu ja heillä on oikeus arvioida. Lastensuojelun työntekijöiden rikoksia ei koskaan kuulla. Lastensuojelun uhrien tuhoa ei koskaan tiedetä. Se kaikki näyttää oikeutetulta siksi, miten oikeudenmukaiselta lasten raiskausten estäminen tuntuu.

 

Outouden ympärille rakennetut kauheat tunteet, pelko ja viha ovat ennakkoluuloja. Ne oikeuttavat ylemmyyden, tabun ja eristämisen. Sen kääntöpuolella on kontaktin estyminen. Suomalaisten omaa pelkoa ja itse keksittyjä kauhufantasioita estetään selvittämästä tabulla. Niin ei voida ratkaista ongelmia. Tabu estää oppimasta mitään muita tapoja ymmärtää toisia ihmisiä kuin se kapeakatseinen tulkinta. Ulkopuoliset eivät voi saada oikeutta ja sisäpuoliset eivät kasva persoonina.

 

 

 Lastensuojelun rajaton asema yhteiskunnassa

 

Esko Leipälä kirjoitti joskus nettiin kuvailun Stubbin pääministerikaudella 2014 tehdyistä laeista. Tekstien otsikkoina ovat "Stubbin laki ja sen säätämisen asiantuntijat" ja "Lastensuojelun diktatuurin perustamisasiakirjat ja niiden juridiikka". Leipälä kuvailee, kuinka lakien tavoitteeksi jäi mahdollistaa mahdollisimman tehokas lain väärinkäyttö ja se, että kenellekään arvioijalle ei saa aiheutua rangaistuksen kaltaisia seuraamuksia siitä, mitä he arvioihinsa ja muihin ilmoituksiinsa ja ”asiakaskertomuksiinsa” kirjaavat.

Lastensuojelu on se taho Suomessa, joka hoitelee yhteiskunnasta pahiten vieraantuneet, vääränlaisimmat tyypit. Meidän tekomme ovat olettavasti niin pahoja, ettei tavallinen suomalainen kestä kohdata tosiasioitamme. Se tehtävä on annettu sosiaalihuollolle. Koska asiat ovat villejä ja vaarallisia, sosiaalityöntekijöitä ei valvota vaan asia jätetään heille. Koska meillä on niin paha tilanne, sosiaalityöntekijät eivät asetu sen eteen koko painolla ja lapset viedään syrjään, jossa tilanne ei haittaa heitä. Vanhemmat ovat yhteiskunnan syrjimiä ja lastensuojelu varmistaa, että meidän lapsemme saavat paremman elämän. Siksi myös lastensuojelun tukitoimet ovat niin brutaaleja, säälimättömiä ja vahingollisia eikä työntekijä välitä toimien aiheuttamasta vahingosta vanhempien ja lasten elämään. Se on viimeinen ja ideologisesti huonoin todellisuus. Todellisuudessa sosiaalityöntekijät luovat kuvan siitä ongelmasta itse ennakkoluulojen perusteella ja syrjäyttävät meidät sekä jakelevat kontaktioikeuksia lapsiimme tällaisen annetun olemuksen mukaan.

 

Asenne sosiaalityöntekijöillä on essentialistinen. Lastensuojelun sosiaalityöntekijää ei voi haastaa valehtelusta. Se olisi kehäpäätelmä. Se olisi sama kuin pyytää hallintotyöntekijää tekemästä hallintotehtäväänsä. Sosiaalityöntekijä ei voi tehdä väärin tekemällä määrättyjä asioita. Sosiaalityöntekijän tehtävä on arvioida vanhempi ja suojella lasta. Silloin arvio ja suojelu eivät voi olla vääriä tekoja.  Jos hänellä on huoli, hän on toteuttanut huolien havaitsemistehtävän. Jos lapsi on huostassa, hän on toteuttanut huostaanottotehtävän. Lastensuojelun työntekijän kyseenalaistaminen olisi sama kuin poliisin syyttäminen yleisen järjestyksen turvaamisesta tai hammaslääkärin syyttäminen suun terveydenhuollon toteuttamisesta. Ei sitä voi kieltää. Jos sosiaalityöntekijä tekee huostan, vanhemman ei kuulu kyseenalaistaa sijaishuoltoa vaan ottaa vaaraan sosiaalityöntekijän tukea. Saman asenteen vuoksi sosiaalityöntekijän oletetaan tekevän aina oikein ja vanhemmissa olevan kuitenkin juttu. Se on muotosidonnaista ajattelua, jossa sisältöä ei koskaan käsitellä. 

Lastensuojelun valvonta, todistelu ja tilastointi on suomalaisessa yhteiskunnassa mahdotonta ja lastensuojelun kyseenalaistamisesta rangaistaan. Autoritaarinen hallinto varmistaa hallinnan pelottavasta ulkopuolisesta. Hierarkian rikkomisesta vastustamalla sosiaalityöntekijää keksitään rangaistuksesi vääristelmiä, pikkusyitä ja mielisairauksia. Ne nimetään retorisesti huoliksi, jotta ne kuulostaisivat hyväntahtoisilta eivätkä vaatisi todistelua. Hierarkiassa syillä ei ole väliä, koska arviointioikeus kuuluu tälle glorifioidulle pelastajalle, suojelijalle eli virkavallalle. Diktatuurissa hallitusta arvosteleva vanhempi tuomitaan virallisesti mielisairaaksi ja suljetaan pois lapsensa elämästä. Vanhempi ei ole sosiaalisesti hyväksytty ja normien rikkomisesta seuraa Emile Durkheimin teoriassa aina rangaistus (The Rules of Sociological Method, 1895).

 

Lastensuojelu toimii moraalisen auran voimalla, jossa lapsen edulla kuitataan äärimmäinen väkivalta vanhempia ja lapsia vastaan. Lastensuojeluilmoituksia tekevät kansalaiset ja poliitikot uskovat lasten pahoinpitelyn olevan moraalisesti kammottavaa, mutta he eivät tiedä millaista väkivaltaa sosiaalityöntekijät, sijaisvanhemmat (vrt. Auerin lasten tai oman poikani sijaisvanhemmat) ja laitosten työntekijät tekevät. Auerin keississä virkavalta tekaisi äidin murhapersoonan saadakseen kasvatusvallan lapsista. Auerin sijaisvanhemmat kutsuivat vanhinta tytärtä "taakaksi tai s* sikiöksi" sekä opettivat lapset väittämään Anneli Auerin leikelleen, polttaneen lapsia ja murhanneen perheen isän https://www.hs.fi/alueet/art-2000011649047.html. Karfin lapsista tekaistiin huolia, koska vanhemmat kieltäytyivät neuvolasta ja julkisesta koulusta. Poliisi kommentoi uutisissa ulkomaille huostaanottoa paennutta Karfin suurperhettä, että viranomaiset varmistavat, että "perheen lapset saavat kaiken sen avun, tuen ja turvan, johon heillä on oikeus" https://www.karjalainen.fi/uutissuomalainen/8578651. Samalla perheen Yhdysvaltalainen asianajaja kommentoi, että perhe on saanut uuden vauvan ja koko perhe voi hyvin. Kun lapset oli saatu valheella sijaishuoltoon ja äiti syyttömänä valvontaan, äärimieliset sijaisvanhemmat opettivat lapsia syyttämään äitiä leikkelystä, polttelusta ja raiskauksista tehdyn sijaishuoltopäätöksen turvaksi ja oman tulkintansa vahvistamiseksi (vahvistusharha). Sama kuin kaikilla muilla. Tämä on se vakio, jonka erottamisen kieltäminen muuttaa.

 

Tavoitteeni on todistaa, miten sosiaalityöntekijät valehtelevat paitsi tottelemattomia vanhempia ja lapsia myös toimittajia, opettajia, terveydenhoitohenkilöstöä, poliitikkoja ja ketä tahansa, joka vastustaa lastensuojelun työntekijöitä vastaan.

 

Näin moniammatillisen yhteistyön (viranomaisten yhteistyö, monialainen yhteistyö) verkkokurssilla, kuinka apulaisrehtori joutui videolla muiden viranomaisen kanssa sosiaalityön yliopisto-opettajan ja entisen lastensuojelun sosiaalityöntekijän manageeraamaksi. Video oli opiskelijoille tehty harjoitus, joka oli otsikoitu "Ammattilaisten näkemyksiä". Osallistujien asiakkaina olivat me opiskelijat, joille he kertoivat mieleen tulevia seikkoja palavereihin valmistautumistamme varten. Osallistujat olivat yliopisto-opettajia, paitsi pitäjä oli opettajankoulutuslaitoksella ja yksi osallistuja oli apulaisrehtori yhtenäiskoulussa - peruskoulussa. Opettajat oli kutsuttu sinne opiskelijoita varten, mutta yliopiston opettaja ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä olikin kutsuttu sinne opettajia varten. Hän otti neuvovan roolin läsnäolevia viranomaisia kohtaan. Hän oli täysin itseriittoinen ja virkamieskeskeinen, indoktrinoitu.  Hän luotti täysin puheeseensa, oli ilmeetön, teki muistiinpanoja toisten puheenvuoroista ja oli tehokas puhuja. Hän ei ollut kiinnostunut siitä, miten esimerkkiperhe saataisiin tuettua eikä siitä, mitä osallistujat sanoivat vaan siitä, että se tapahtuu lastensuojelun haluamalla tavalla. Sen piti olla hypoteettista, mutta kääntyikin todeksi. Apulaisrehtori heitteli päätään puolelta toiselle, kun sosiaalityöntekijä alkoihin pitämään monologia ja opetti viranomaisia. Apulaisrehtori kertoi sopeutuvansa siihen, että muut tahot tulevat kouluun ja  että "meidän pitää odottaa, kunnes he ovat hoitaneet meitä isommat ongelmat". Apulaisrehtori kuitenkin epäröi, kun sama tapahtui keskustelussa. Hän pelkäsi kenties, että lastensuojelun sosiaalityö kohtelee häntä niin kuin lapsia. Yliopistonlehtori oli keskustelun pitäjä ja hänen kasvoiltaan näkyi hallinnan luovuttaminen puhuvalle sosiaalityöntekijälle. Kaksi muuta, lehtori ja yliopisto-opettaja sekä puheterapeutti ottivat ilmeettömän olemuksen. He varoivat kyseenalaistamasta hierarkiaa. Asiasta ei saa puhua, mutta se selvästi häiritsee muita julkisten palvelujen työntekijöitä. Lastensuojelun vallan rajoittaminen on välttämätöntä myös heille.

 

Oikeuskanslerin apulaisen sijainen kuittaa ylimielisesti vanhemman valituksen lastensuojelun työntekijöiden tekemästä terrorista ja valheista sanomalla, että "olette arvostelleet voimakkaasti lastensuojelun päätöksiä ja toimintaa" ja että hän ei näe syytä suorittaa tutkintaa. Hallinto-oikeus jatkaa huostaanottoa sillä perusteella, että "isä ei todennäköisesti kykene ottamaan lapsen etua huomioon, mitä tukee hänen kirjoitustensa sisältö hallinto-oikeudelle". Oikeuslaitos ja valvovat viranomaiset sallivat sosiaalityöntekijöiden tekaista mielenterveysongelmat, koska he kuvittelevat lastensuojeluviraston tekevän vain holhousta ja turvaavat holhousviranomaisen toiminnan hylkäämällä kaikki uhrien valitukset. Näin he kuitenkin estävät perheitä kyseenalaistamasta lastensuojelun työntekijöiden julmuuksia. Sosiaalityöntekijä kirjoittaa rajoituspäätökseen, että: "Isän nettikirjoitukset näyttäytyvät lastensuojelun työntekijöille epävakaina". Ylirikoskonstaapeli hylkää rikosilmoituksen sillä verukkeella, että: "Tuki ei ole aina tahdonvaraista, huono päätös ei ole laiton ja virkamiehellä on oikeus arvioida". Minä olin todistanut, että tuen tarve on valhe. Virkamiehen arvostelu leimataan mielisairaudeksi. 

 

Lastensuojelun työntekijöiden työ on tietynlaista sote-manageeraamista tai julkishallinnon työtä. Sosiaalityöntekijöille on annettu tehtäväksi varmistaa, että tekivät he mitä tahansa, niin se turvaa byrokraattisen virkavallan. Kaikki muut viranomaiset hoitavat pienen osan viranomaisten kontrollista ja lastensuojelu hoitaa kaikkia viranomaisia holistisesti. Samalla muut palvelut alistetaan tietylle agendalle ja oletetaan, että muut instituutiot haluavat tai tekevät samoja asioita kuin lastensuojelu.

 

Koko yhteiskunta on tavalla tai toisella saatu tällaisen viranomaismielivallan taakse. Ihmisten ennakkoluulot lasten pahoinpitelijöitä kohtaan lisäävät lastensuojelun kannatusta. Ammattilaiset pelkäävät saavansa potkut. Poliitikot pelkäävänsä tekevänsä poliittisen itsemurhan, jos he puhuvat näin fanaattisesta teoriasta. Media toteuttaa mieluiten kulloistakin poliittista määräystä kuin menettää toimilupansa. Se leimataan salaliittoteoriaksi. Sama stigma pätee puolueiden jäseniin. Maltillinen arkipuhe ja valtavirta eivät epäile lastensuojelun työntekijöiden väitteitä. Yleisradiohan ei mitään lastensuojelujuttuja julkaise, elleivät ne ole ylhäältä päin määrättyjä. Ja myytit rahoituksen puutteesta, perheväkivallan lisääntymisestä, yksityisten palveluntuottajien painostuksesta ja epäeettisestä voitonteosta pitävät puheenaiheen poissa yhden tietyn tahon vallankäytöstä ja hierarkiasta julkisella sektorilla. Suomalaiset puhuvat muista järkyttävistä poliittista ongelmista, mutta eivät valituksista lastensuojelua vastaan. Asiaa ei ole olemassa, se ei ole uskottava tai siitä puhuminen romahduttaisi koko maailman. 

 

Lastensuojelu on valtion kontrollin ydin, ja muut instituutiot ovat sen tukipalveluja. Tällaisen hierarkian huipulla sosiaalityöntekijät eivät välitä yksittäisistä tarpeista tai eettisistä arvoista. Sitä on pakko toteuttaa vaikka keksimällä sairauksia tai estämällä kiireetön, asiakaslähtöinen ja luonnollinen kehitys. Alistamalla pedagogit ja psykologit virkavaltaansa, sosiaalityöntekijät estävät muita ammattilaisia tunnistamasta tuen tarpeita ja hoitamasta niitä. He kannustavat muita ammattilaisia ilmoittamaan uhmakkuuden merkkejä ja lopettamaan palvelun vanhemmalle ja lapselle rangaistuksena  vastustuksesta tai itsenäisyydestä.

 

Lastensuojelu edustaa jotakin valtiollista tai poliittista tahoa tai päätöstä ja valvoo sen toteutumista työntekijöiden toimesta. Sosiaalihuollon päällikkö alueella edustaa samaa valtion tahtoa, samoin poliisi. Siksi he eivät kyseenalaistakaan sosiaalityöntekijän outoja perusteluja sijaishuoltopäätöksissä. Sosiaalityöntekijän tehtävä on täytetty, kun vanhempi, lapsi tai ammattilainen eivät kyseenalaista virkavaltaa. Samasta syystä Aluehallintovirasto, oikeuslaitos, Työn ja hyvinvoinnin laitos, oikeusasiamies tai -kansleri, poliisi tai eduskunta eivät puutu huostaanottojen omituisiin syihin.

 

Lastensuojelun uhrit, joiden lapsi on riistetty ja joita alistetaan, eivät kykene kyseenalaistamaan valtion sosiaalityöntekijöiden toimintaa. Lastensuojelun kaatoaloitteen kirjoittajaa kohdellaan kuin ilmaa. Kukaan ei puhu lastensuojelun arvostelijan kanssa. Uhrit toimivat siten, että he vain ovat kuuntelijoita lastensuojelu livessä Tiktokissa. Youtubessa he kyttäävät Ylilautaa varten merkkejä isän hatkoista, että milloin poksahtaa. He lähettävät yksityisiä viestejä, joista kukaan ei kuule. He peilaavat omaa kärsimystään minun avullani sekä osoittavat sympatiaa ja affirmaatiota yksityisesti. He tyytyvät sen tuomaan mielihyvään. He antavat elämänkasvatusneuvoja toisille uhreille ja kysyvät lakineuvoja, eivätkä haasta sosiaalityöntekijöitä ollenkaan. He sanovat, että tässä vaiheessa he eivät vielä tule julkisuuteen. He osallistuvat Huostaanotto on kiellettävä -aloitteen suoraan lähetykseen ja puhuvat asiaa, mutta eivät silti allekirjoita tätä aloitetta. He allekirjoittavat sen, vaikka eivät lue sitä. Uhrit keksivät järjettömiä tekosyitä yksi toisensa jälkeen ja vääristävät aloitteen sisällön niin kuin sosiaalityöntekijätkin tekevät perheelle. Voin todistaa, että aloite ei ole sellainen, mutta niitä tulee koko ajan lisää. Aloitetta ei allekirjoiteta, vaikka kymmenet tuhannet kokevat vääryyttä ja kaipaavat lastaan. Uhrit ja sivustakatsojat vain selailevat nettiä ja tykkäävät kommenteista. He katsovat lastensuojelusortoa niin kuin telkkaria, jonka voi koska tahansa sulkea. Mikään ei merkitse mitään ja aloitetta ei oteta vakavana poliittisena toimintana. On turhauttavaa, miten silti he vain yrittävät puhua yksityisesti ja välttää toisten ihmisten huomiota. Tällä tavalla virkavallan kyseenalaistamattomuus on sisäänrakennettu uhreihin itseensä. Uhrit eivät usko saavansa syyttää sosiaalityöntekijää ja muita viranomaisia valehtelusta.

  

Sosiaalityöntekijöiden valehtelua ei kyetä myöntämään. Sen sijaan puhutaan pätevien sosiaalityöntekijöiden tai mielenterveyspalvelujen puutteesta. Kaikki kehitysohjelmat lastensuojelussa kohdistetaan virkamiehen tukemiseen. Lapsen tai vanhempien näkökulmaa kieltäydytään kuuntelemasta. Lainvastaista toimintaa ei tuoda tuomioistuimiin. Sosiaalityöntekijöiden aiemmat valheet otetaan virallisesti kirjattuna asiapaperina ja sosiaalityöntekijä viittaa nykyisissä päätöksissään aiempiin valheisiinsa. Vanhempi oletetaan vaaralliseksi siksi, että niin väitetään papereissa ilman asian todentamista vanhemman ja lapsen ollessa yhdessä. Sosiaalityöntekijätkään eivät koskaan tapaa vanhempaa ja lasta yhdessä ja silti he tekevät arvioita vanhemmuudesta. Sosiaalityöntekijät eivät koskaan astu proseduurista pois, lopeta väittämästä, että kysymys on asiakkaan mielenterveysnarratiivista, myönnä keksineensä mielenterveyshuolia rangaistuksena vastustuksesta tai lavastaneensa hätätilanteita toteuttaakseen määräyksiä ja turvatakseen hallinnon toteutumisen. Uudenkaupungin poliisi kieltäytyy suojelemasta perhettä sosiaalityöntekijöiden mahdollisesti rikolliselta valehtelulta sillä verukkeella, että: "Jos sitä on käsitelty käräjäoikeudessa asti, niin kyllä se sitten on ihan oikean päätös".

 

Väärä tuki

 

Tässä kohdassa kuvailen lastensuojelun antamien tukipalvelujen ongelman. Tukitoimet eivät ole koskaan tarjonneet mitään tukea mihinkään tiettyyn asiaan vaan vain lapsenhoidon valvontaa. Niissä kerätään merkkejä vanhemman ominaisuuksista, jotka kannellaan sosiaalityöntekijälle selän takana. Sosiaalityöntekijöiden pitäisi niiden sijaan etsiä merkkejä lapsen pahoinvoinnista.

 

Sosiaalityöntekijät ovat sopeuttavia hallintotyöntekijöitä, joiden koulutus ei ole tarkoitettu pedagogisten tai terveyskysymysten ratkaisuun. He kuitenkin vetoavat tukeen ja keksivät huolia mielenterveydestä vallan saamiseksi. Lapsen kasvatuksen ja perhetyönhän ei kuulu olla muuta kuin pedagogista. Pedagogia on kasvatustiede. Perhetyötä ja siihen liittyvää sopeuttamista ei voida tehdä autoritaarisesti painamalla villasella pedagogiset teoriat.

 

Varhaiskasvatustyöntekijät, päiväkodit, neuvolat ja koulut kyttäävät poikkeavuuden ja virkamiehen vastustamisen merkkejä ja rankaisevat niistä tekemällä lastensuojeluilmoituksia. Samalla lapsi on iloinen ja terve kotona.

 

Periaatteessa viranomaiset toteuttavat ideaa, jonka mukaan "jos et anna meidän valvoa sinua, voi lapsi olla vaarassa. Siksi meidän on tehtävä äärimmäiset toimenpiteet, koska et anna meidän valvoa sinua" tai "lastensuojelu perustuu lakiin. Lastensuojelun toiminnan arvosteleminen on siis rikollista ja vaarantaa vähäosaiset, joiden suojelemiseksi laki on luotu. Virkamiehen vastustaminen on itsekästä ja vahingollista". Nämä ovat virheargumentteja looginen virhepäätelmä, non sequitur - ei seuraa, kalteva pinta "kaikkea pahaa voi tapahtua, jos ei saada valvoa", tunteeseen vetoaminen "vähäosaisten puolustus" ja ad hominem - hyökkäys henkilöä kohtaan "itsekästä". Mitään haittaa ole vielä tapahtunut ja sosiaalityöntekijä vääristää asiat verukkeeksi hätätilanteelle, että joskus tulevaisuudessa voi lapsen kasvulle tapahtua jotakin.

 

Tukitoimien lopettaminen on funktionaalisesti kuvaten keino estää vanhempaa vaikuttamasta oikeustasojen laskemisen perusteluihin. Perhetyön estäminen on tämän hypoteesin mukaan sosiaalityöntekijän keino varmistaa määräysvalta. Vanhempi ei kykene vaikuttamaan syihin (ostrakisointi, ulossulkeminen syillä, joihin uhri ei voi itse vaikuttaa. William Kipling 2005, Arjen sosiaalipsykologia, s. 210), joilla sosiaalityöntekijä perustelee sijaishuollon, kun oman lapsen kanssa ei enää voi olla perhetyössä. Jos me olisimme siellä, me voisimme osoittaa pärjäävämme ja voisimme hankkia todisteita siitä. Se rajoittaisi sosiaalityöntekijän kaikkivoipaista vallankäyttöä. Siksi tukitoimet lopetetaan. Kahden tunnin tapaaminen kerran kahdessa kuukaudessakaan ei riitä todisteiden saamiseen. Samalla sosiaalityöntekijät manipuloivat pieniä lapsia pitämään omaa isää ja äitiä etäisinä. Sijaishuollon sosiaalityöntekijä pyysi 6-vuotiasta lopettamaan isän kanssa puhumisen, kun kuulumiset on vaihdettu, koska puhun hänelle huostaanoton vääryydestä. Lapsi haluaa noudattaa sääntöjä ja lopettaa iloisesti puhelun etuajassa kertoen isälle, kuinka monta sekuntia on jäljellä: 59, 58, 57. Sijaishuollon sosiaalityöntekijä kirjoitti rajoituspäätökseen, että lapsi ei halua puhua kanssani pidempään. Sosiaalityöntekijä puhuu lapselle isän selän takana, että: "Isä tekee jotain pahaa sinulle. Ei sun täydy hei puhuu, jos jos et haluu. Onko täällä kivaa?" samana kysymyksenä, kuin että "haluatko olla mieluummin täällä vai kotona. Tämä on nyt sun kotis". Tavoite on jatkaa sijaishuoltoa ja estää tuki.

 

Sosiaalityöntekijöillä on pitkälle kehittyneitä manipulaatiokeinoja, joilla he pyrkivät saamaan vanhemman näyttämään epäuskottavalta ja itsensä moraaliselta ja pätevältä. He tekevät vanhemmalle käristämistä (engl. gaslighting), jossa he yrittävät saada vanhemman tuntemaan itsensä mielisairaalta, epäilemään omaa järkeään, tehdä mielisairaaksi väkivallan ja eristämisen avulla, jotta lastensuojelun tahto toteutuisi.

 

Lastensuojelun työntekijöiden toiminta vastaa täydellisesti sosiologi Albert Bidermanin pakottamisen taulukkoa. Se on 1957 laadittu työkalu sotavankien kiduttamisen menetelmien eli stressimanipulaation analysoimiseksi. Sitä on käytetty perheväkivallan tekijöiden käyttämien pakottamisen menetelmien analyysiin. Nyt me käytämme samaa työkalua lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden analyysiin.

 

Eristäminen: Vaikutus ja tarkoitus: Riistää kaiken sosiaalisen tuen kyvyltä vastustaa. Vanhemmalla ei ole tukijoukkoja sosiaalityöntekijöiden väkivallan vastustamiseen, koska ei saa kertoa kenellekään, mitä he sanovat ja päättävät. Lisäksi sosiaalityöntekijä ei anna vanhemmalle tukea, jotta me saisimme ilmaista itseämme terveellä, avoimella, normaalilla ihmisen tavalla. Meitä kielletään puhumasta heitä vastaan ja rangaistus siitä on lapsesta ja puolisosta eristäminen. Kehittää intensiivisen huolenaiheen itsestä ja tekee vanhemmasta riippuvaisen sosiaalityöntekijästä.

 

Havainnon monopolisointi on symbolista väkivaltaa. Se kiinnittää huomion välittömään hätään. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä riistää lapsen ja kyseenalaistaa mielenterveyden. Hän luo kriisin, ja sitten esittää itsensä ainoana ulospääsynä siitä. Tämä on pakottamisen menetelmä, jossa eliminoidaan informaatio, joka ei ole myöntyväistä vaatimusten kanssa. Rangaistaan itsenäisyydestä ja/tai vastustuksesta. Tästä olen saanut teoriani siitä, että kaikki lastensuojelun työntekijöiden puheet ja päätökset johtuvat itsenäisyydestä tai vastustuksesta eivätkä he tunnista kriisejä tai ongelmia. Heillä ei ole mitään muuta tehtävää kuin varmistaa, ettei vanhempi ole itsenäinen, koska me olemme pahoinpitelijöitä. Siinä on väärä olettamus vanhempien uhasta. Itsenäisyys johtaa lapsen kuolemaan. Ja ettei vanhempi vastusta. Lastensuojelun työntekijää vastaan niskurointi on epäeettistä, koska oletettavasti me olemme pahoinpitelijöitä. Vastustus on sama kuin sanoa, että kyllä minä saan pahoinpidellä lasta, vaikka mitään pahoinpitelyä ei ole olemassa sekä lapsi voi hyvin ja on iloinen. Sosiaalityöntekijä vääristää ne asiat saadakseen valtaa.

 

Avohuollon sosiaalityöntekijä toi äidin kotiin parisuhdepsykoterapeutin 2021 kaupallisesta lastensuojelulaitoksesta. Sosiaalityöntekijä kieltäytyi tekemästä sitä puolitoista vuotta ja sitten sanoi, "kun kerran pyysitte". Parisuhdepsykoterapeutti sanoi, että "jos teillä ei olisi lasta, ketään ei kiinnostaisi". Kun olin hiljaa, koska hän valehteli, hän sanoi, että "isän mielessä voi olla vaikka mitä pahaa, mutta emme tiedä, koska isä ei puhu mitään". Kun vaadin häntä lopettamaan valehtelun ja antamaan parisuhdepsykoterapiaa, hän sanoi, "ei äidin kotona voi antaa sellaista ja teillä toisistaan erillään vanhemmuutta". Se pelkisti äidin patistamiseni oikeaan vanhemmuuteen riitelyksi eli vain hänellä on ainoa oikeus tehdä havaintoja. Hän sanoi: "Jos te ette hoida lastanne niin Suomen valtio tekee sen" samana asiana kuin jos ette tottele virkamiestä. Kun sanoin, ettemme tarvitse lastensuojelua, koska tiedän miltä pojastani tuntuu koko ajan ja se on hyvää, parisuhdepsykoterapeutti sanoi, että: "Kukaan ei voi tietää, miltä lapsesta tuntuu". Hän keksi, ettei kukaan voi tietää sitä saadakseen ohjata keskustelun omien raamiensa mukaan siten, etten voi puhua hyvyydestä ja kyseenalaistaa parisuhdepsykoterapeuttia. Se on sama kuin kidutuksessa rikoksen tunnustaminen, jotta kiduttaminen loppuu. He haluavat minun sanovan olevani lapseni pahoinpitelijä ja pyytävän tukea mielenterveysongelmiini. Sitten rajoittaminen loppuu. Sitä en aio tehdä. Kun sanoin haluavani keskustella perusteellisesti osoittaakseni, ettei meillä ole syytä lastensuojeluun, hän sanoi, että: "Syillä ei ole väliä ja että nyt emme halua kuulla isältä enää sanaakaan". Tämä vaihtui aiemmasta  "mielessä voi olla vaikka mitä pahaa, mutta emme tiedä, koska isä ei puhu". Diktaattori kääntää takkinsa aina tarpeensa mukaan. Käskin heitä poistumaan.

 

Nöyryyttäminen ja halventaminen: Vaikutus ja tarkoitus: Eläimellisen tason huolet. Kakkaongelmat, rapsutustyylit, kodinrakennus ja muut pikkusyyt kiireellisissä sijoituksissa. Tekee vastustuksesta kalliimpaa kuin myöntymisestä tukeen ja yhteistyöhön. Esimerkki: Tapaamisen kieltäminen. “Nii, joo”, kun yritän sanoa, ettei meillä ole tarvetta lastensuojelulle ja olen hyvä isä. Tavoitteellisen vastustuksen kääntämisen tiedostamattomuudeksi tai impulsiivisuudeksi. Avohuollon sosiaalityöntekijä sanoi 2021: "Dominoiva, itsereflektioon kyvytön". 29-vuotias sosiaalityöntekijä keksi ne itse ilman tutkimuksia lapsen ensin riistettyään, kun yritin keskustella hänen väitteistään huostaanottopäätöksestä. Sain 30 minuutin rajoitteen, jolloin en saisi puhua “omista asioistani”. Kun sanoin, ettei meillä ole syytä lastensuojeluun, sosiaalityöntekijä kirjoitti rajoituspäätökseen minulla olevan mentalisaatiohäiriö.

 

Perhekuntoutus 12/2020: "Miksi te ette ole pakanneet", vihaisesti. Päätin itsenäisesti pakata vasta sitten, kun tiedän mitä siellä ei ole ja sanoin sen perhetyöntekijälle. He kohtelivat meitä niin kuin me emme osaa edes varustaa kodin perusasioita (eläimelliset huolet, nöyryyttäminen). "Ei tämä tässä ulkona riitelemällä parane", huudettiin. Avohuollon sosiaalityöntekijä oli valehdellut perhetyöntekijälle meidän riitelevän. Siksi perhetyöntekijä esti minua väittämästä vastaan, koska hän opetti minua olemaan riitelemättä. Avohuollon sosiaalityöntekijä sanoi niin perhekuntoutukselle sen takia, että pyysin sosiaalityöntekijää kertomaan äidille, ettei tämä voi uhata jättää lasta yksin, jos en tule töistä hoitamaan lasta. Hän ei tukenut äitiä vaan vei 2-vuotiaan väkivaltaiseen sijaisperheeseen ja meidät huutavaan perhekuntoutuskeskukseen.

Vastasin parkkipaikalla perhetyöntekijälle, että älä huuda meille. Perhetyöntekijä huusi uudelleen, "täällä aina ääni nousee näin". Sisällä kysyin äidiltä rauhallisesti, "onko täällä potta vai nostetaanko kakkaamaan pöntölle". Minulle huudettiin, että "nyt viette lapsen sinne kakkaamaan". Eläimellisen tason huolet, kakka lentää, lapset likaisia ja koti on rakentamaton. Tämä muistuttaa Theodor Adornon F-skaalan kohtaa 8:

Autoritaariset persoonallisuuspiirteet, F-asteikko

1. konformismi
2. autoritaarinen alistuminen
3. aggressio
4. sisäisen ajattelun vastustaminen
5. taikausko ja stereotypiat
6. valta, heikkouden vastustaminen, vahvuuden ihannointi
7. yleistynyt vihamielisyys ja kyynisyys
8. tunteiden heijastaminen ulkomaailmaan, maailmassa tapahtuu villejä ja vaarallisia asioita ilman hänen kontrolliaan
9. keskittyminen toisten seksuaaliseen toimintaan

 

(Adorno, 1950, Frankfurt, 1998; Helkama, Myllyniemi, R., Liebkind, K., Ruusuvuori, J., Lönnqvist, J.-E., Hankonen, N., Renvik, T. A., Jasinskaja-Lahti, I., & Lipponen, J. (2020). Johdatus sosiaalipsykologiaan, 11.-12, painos. Edita).

 

Havainnon monopolisointi: Sosiaalityöntekijä ei antanut minulle mitään tunnustusta vaan teki siitä riitatilanteen saadakseen kontrollin lapsestamme. Perhetyöntekijä pelkisti riitelyksi sen, kun sanoin tarkistavani ensin paikan esineet. Sama kuin äidin patistaminen hoitamaan poikaamme oikein vääristettiin riitelyksi tai parisuhdepsykoterapeutin uhkaus: "Jos ette hoida lastanne, Suomen valtio tekee sen".

 

Tässä näkyy se, että lastensuojeluvanhempien ja nuorten oletetaan korjaavan itse asiat, jotta ne eivät estäisi lastensuojelun sopeuttamista. Äidille annettavien voimavarojen ja kenties oman kommunikaation tukemisen sijaan meitä uhattiin huostaanotolla. Me emme koskaan riidelleet vaan minä patistin apaattista äitiä ja pyysin siihen tukea sosiaalityöntekijältä. Sosiaalityöntekijä antoi lapsenhoidon valvontaa ja pelkisti oikein tekoni riitelyksi vasta sen jälkeen, kun kieltäydyin hänen valehtelevasta tuestaan ja oli vienyt lapsen huostaan. Hän siis tekaisi riitelyn syytöksenä huostaanottopäätökseen avohuollosta kieltäytymiseni jälkeen ja myöskin sitä ennen perhekeskustilanteessa. Avohuollon sosiaalityöntekijä ei puhunut meille riitelystä ennen huostaanottoa, mutta sanoi sen meidän selkämme takana perhekuntoutukselle.

 

Uhkaukset: Luo ahdistusta ja epätoivoa. Korostaa tottelemattomuuden hintaa. "Jos te ette hoida lastanne, Suomen valtio tekee sen" tai "jos te ette tule perhekuntoutukseen, lapsi otetaan huostaan". "Nii joo" on uhkaus, jos vielä väität olevasi hyvä vanhempi tässä toimistossa, niin me emme tunnusta sinua eikä tämä etene mihinkään. Sekin on uhkaus, kun johtava sosiaalityöntekijä sanoi, "me ollaan vain nyt niin eri mieltä ja nyt suljemme tämän puhelun".  Avohuollon sosiaalityöntekijä uhkasi meitä kolmen päivän päästä, että: "Jos te ette tule perhekuntoutukseen, lapsi otetaan huostaan" ja 9/2021 huostaanottotilanteessa. Ennen sitä avososiaalityöntekijä vain kuunteli ja myönnytteli ja kävi suljettua neuvottelua.

 

Työntekijät keksivät tällaiset valheet, jotta he voisivat pysyä vallassa. Ennen kieltäytymistä sanottiin äidille, että olen pääkandidaatti lähivanhemmuuteen äidin muuttaessa yhteen uuden kumppanin kanssa ja minulle sanottiin, että nyt sinun pitää alkaa ottamaan isompi rooli lapsen elämässä. Kieltäytymiseni jälkeen sanottiin, että molemmilla vanhemmilla on pitkään jatkuneita mielenterveyshuolia ja lapsi on alipainoinen. Lapsemme oli -2 SD tasaisena kaksi- ja kolmisvuotisneuvolassa. Lastenlääkäri sanoi sen olevan normaalia ja antoi luvan jatkaa valitsemaani spefisistä ruokavaliota. Sanoin sosiaalityöntekijälle, etten halua valvontaa ruokavalion suhteen enkä muuta sitä. Terveydenhoitaja päätti tutkinnan ja totesi lapsemme normaaliksi. Sitten hän kysyi, että mitäs teidän parisuhteellenne kuuluu. Vuotta aiemmin olimme kertoneet lääkärille meillä olevan kiistoja, mutta yritämme rauhoittua ja pärjätä. än ilmoitti keskustelun lastensuojeluun ja rikkoi potilasluottamuksen. Kolmisvuotisneuvolassa kieltäydyin kertomasta parisuhteesta, ja sanoin pelkäävänä terveydenhoitajan ilmoittavasen sen taas lastensuojeluun. Terveydenhoitaja uhkasi: "Jos ette kerro parisuhteesta, sitten minä ainakin ilmoitan lastensuojeluun". Hän kertoi lastensuojeluun, että: "Lapsi on vähän alipainoinen ja isä potkaisi ovea". Sosiaalityöntekijä kirjoitti huostaanottopäätökseen, että: "Lapsi on alipainoinen ja isä ei suostu antamaan muuta ruokaa". Pyysin lastenlääkäriä todistamaan lastensuojelulle, ettei lapsemme ole alipainoinen, ja hän lähetti viestin. Avohuollon sosiaalityöntekijä ei vastannut hänelle ja sitten syytti minua siitä, etten suostu pitkään jatkuneiden mielenterveysongelmien hoitoon hoitoon.

 

Johtava sosiaalityöntekijä väitti ensimmäistä kertaa kolme vuotta huostaanoton jälkeen minulla olevan neuropsykiatrisia oireita. Sosiaalihuollon vastuuyksikön päällikkö kieltäytyi tapaamasta minua, mutta syyttää minua siitä, että "olen kieltäytynyt hänen alaistensa tarjoamista mahdollisuuksista". Pyysin johtavalta sosiaalityöntekijältä julkaistavaa keskustelua. He kieltäytyivät ja sanoivat lopettavansa puhelun, koska me olemme nyt vain niin erimielisiä. Kun yritin korjata tilanteen, he nöyryyttivät ja hiljensivät minut, estivät minua puhumasta ja odottivat täydellistä alistumista.

 

Uuvuttaminen: Heikentää mentaalista ja fyysistä kykyä vastustaa lastensuojelun työntekijää. Yhdeksän kuukauden rajoituspäätökset ja oikeustasojen alentamiset. Ovelta käännyttäminen. Johtava sosiaalityöntekijä sanoi 2021: “Vanhemmilla on vain tunnereaktio”. Menimme sijoituksen jälkeisenä päivänä lastensuojelun avohuollon oven taakse ja pyysimme saada ratkaista asiat. Meitä ei päästetty sisään. Avohuollon sosiaalityöntekijä antoi meille tapaamisajan muutaman päivän päästä parin viikon päästä. Se opettaa, että ehkä näin pitkään lasta kaivattuaan, vanhempi ei enää uskalla vastustaa ja olla itsenäinen. Sama kuin hallinto-oikeuden 14 kuukauden vastausviive kaikissa vaiheissa, jolloin lapsi on poissa tai yhdeksän kuukauden välein uusitut rajoituspäätökset ja sopimukset pakkokoppiin menosta lapsen kanssa kerran kuukaudessa tai kahdessa. Sen meneminen hyvin ei lopeta huostaanottoa. Alistumisella ei ole väliä, koska tapaamisen ainoa tavoite on luovuttaa itsenäisyys ja totella Familarin perhetyöntekijöitä ja jatkaa sitä niin kauan, että Suomen valtion viranomaiset uskovat minun lopettaneen vastustuksen pysyväksi.

 

 

Ajoittaiset palkitsemiset: Positiivista motivaatiota myöntymiseen. Haittaa puutteeseen sopeutumista. Korostaa tottelemattomuuden hintaa. Äiti saa tavata lasta viikoittain yli neljä vuotta, koska äidin mukaan pitää tehdä vain niin kuin sosiaalityöntekijä sanoo. Se opettaa minulle, että saan samat oikeudet, jos lopetan vastaanväittämisen. Sosiaalityöntekijä opettaa minua välillisesti äidin ja lapsen kautta. Sain videopuhelun kerran viikossa, äänipuhelun  kerran viikossa ja tapaamisen valvottuna kaksi tuntia kerran kahdessa kuukaudessa. Jos ne kiellettäisiin kokonaan, en enää kuuntelisi vaatimuksia, eli sopeutuisin puutteeseen. Sosiaalityöntekijä ei voisi enää saada minua kontrolliin oikeustasoja nostamalla.

 

Kaikkivoipaisuuden osoittaminen: Vihjaa vastarinnan olevan turhaa. Vanhemman kasvojen täydellisen hallinnan osoittaminen. Oman lapsen menettämisestä aiheutuneen surun pelkistäminen tunnereaktioksi . Johtavan sosiaalityöntekijän ovelta käännyttäminen, kun lapsi on viety. Kiusaaja lähetti Tiktokissa yksityisviestin: "Toivottavasti ei koskaan pääse kotiin" vastauksena tilapäivitykseeni, jossa Toivon kuvasta nousee puhekupla "Koskakohan hän päästää minut lähtemään isän kotiin". Täydellinen murskaaminen. Kaikki tunteemme ja kaipuumme on yhdentekevää. Kaikkivoipaisuus on kiusaajalla, suvun jäsenillä tai sosiaalityöntekijällä. Suomalaiset tukevat lastensuojelun virkavaltaa.  Kun sanomme, että meillä on järkisyitä, työntekijät käyttäytyvät niin kuin emme saisi ajatella itse. Tämä korreloi parisuhdepsykoterapeutin sanoman kanssa "syillä ei ole väliä".

 

Työntekijät vääristävät aina itsenäiset ajatukset tunnereaktioksi ja itsenäiset tunteet mielisairaudeksi (havainnon monopolisointi). Itsenäinen ajattelu on tunne, ei rationaalisuutta. Tunne on mielisairautta, ei normaalia tunne-elämää oman lapsen riistämisessä

 

Ankaruus itkua kohtaan. Lapselle sanominen: Älä itke. Ennen vanhaan itkevät lapset laitettiin kurituoliin. Yhteenotto. Mielenterveyden kyseenalaistaminen. Konfrontaatio äärimmäisillä, valheellisilla kärjistyksillä, jossa ei tavoitella todisteita tai ratkaisuja vaan mielenhallintaa. Kivulla, kidutuksella ja henkisellä väkivalla tavoitellaan  äärimmäistä itse-epäilyä, "olenks mä nyt terve". Sitten lastensuojelun työntekijät opettavat, että julmuuden vastustaminen järkisyillä on mielisairautta. Sosiaalityöntekijälle käristäminen on lapsen riistäminen. Sitten hän väittää, että vanhemman järkisyyt ovat mielisairautta ja kaataa vanhemman ja sijaishuoltoon otetun lapsen päähän uusia arvoja ja normeja tyhjästä.

 

Turhanpäiväisten vaatimusten pakottaminen: Kehittää myöntymisen tapaa. Sääntöjen toimeenpano. Pikkumaiset säännöt, huolet ja ongelmat ovat puheenaiheiden keksintää, jotka eivät ole todellisia, mutta tekevät sosiaalityöntekijästä ja suomalaisesta kiusaajasta sääntöjen keksijän ja arvioijan. Tämä vastaa lastensuojelun ongelman määritelmää.

 

Ja sitten on sijaisvanhemmat, jotka kohtelevat lapsia ja vanhempia törkeästi. Se johtuu näistä ennakkoluuloihin ja vihaan perustuvista rituaaleista sekä virkamiesrakenteesta, joka on luotu ulkopuolisten eristämistä varten.

 

2-vuotiaalta pojaltani otti turhat luulot pois miespuolinen sijaisisä. Poikani todisti sen lumikelkkavideossa sanomalla "sano iskälle, että hänen täytyy olla kiva" 2/2022. Sijaishuollon sosiaalityöntekijän sijaishuollon jatkamispäätöksen 2022 mukaan 12/2020 ja 9/2021-3/2022 poikani kasvot pestiin pakolla. Hän raapi nenänsä verille sängyssä, potki sijaisperheen rakkia ja kaapi ruokaa päältä, koska avohuollon sijaistyöntekijä riisti hänet pois turvallisesta kodistaan. Avohuollon sosiaalityöntekijä valehteli 10/2021 huostaanottopäätöksessä, että nämä oireet johtuivat meistä tai siis kirjasi ne vihjaten sitä.

 

Muut aikuiset puhuvat niin kuin töissä “hei, ei meillä ole tota! Ei meillä OLE tota”. Näin kun 3-vuotias talutti ostoskärryjä Prismassa. Isä riuhtaisi ne hänen käsistään, koska hän halusi lapsen lopettavan leikkimisen. Lapsi osoitti ohimoaan ja sanoi isälle, äh! Hän halusi sanoa, että sinä melkein osuit minuun. Isä syytti lasta: ”Nyt sinun pitäisi alkaa olemaan!”. Lapsi meni lattialle makaamaan. Lapsi yrittää puhua jostain, mutta siihen ei vastata tai komennetaan jostain muusta niin, että lapselle tulee hyödytön olo. Ollaan kovia ja aggressiivisia, tunteellisesti poissaolevia vain siksi, että aikuinen on muka auktoriteetti. Lapsi laitetaan istumaan yksin vaunuihin sipsipussi tai peli kädessään. Yksi isä uhkasi lastaan “tollanen ininä ärsyttää”. Toinen sanoo ostarilla "ai alat sä itkeä? No sit lähetään kotiin lepäämään!". Autoritaariset vanhemmat stressimanipuloivat lapsiaan Bidermanin taulukon mukaan.

 

Tällainen vallankäyttö on tyypillistä Erving Goffmanin totaali-instituutioille. Niihin kuuluvat mielisairaala, vankila, armeija ja lastensuojelu. Totaali-instituutioissa on tiukat säännöt, komentohierarkia ja jyrkät rangaistukset sääntöjen rikkomisesta. Hierarkialle on tyypillistä se, että tuki riippuu sanojan asemasta eikä tuen tarpeesta. Oikeustasojen nosto ja lasku lastensuojelussa vastaavat suljetun psykiatrisen osaston käytäntöjä. Näitä ovat vapareiden nostot ja laskut sääntöjen noudattamisen perusteella.

 

Näemme samoja menetelmiä kiusaajissa, eli lempinimiä käyttävissä nettitrolleissa, jotka lähettävät meille piikikkäitä viestejä Tiktokissa siksi, koska me kyseenalaistamme lastensuojelun asemaa ja työntekijöiden väitteitä.

 

Lastensuojelun kannattajat käyttävät neljää rituaalinomaista termiä: Tuki, huoli, yhteistyö ja lapsen etu. Niillä on ideologinen sisältö. Emile Durkheim kuvasi teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot rituaaleja. Ne toistetaan samalla tavalla ryhmässä, tuottavat kokemuksen yhteydestä pyhään, yliluonnolliseen ja muuntavat ideologiat ja myytit kokemuksellisiksi. Eli ne vihan ja pelon tunteet operationalisoidaan ja tehdään sisäryhmälle tunne siitä, että he ovat hallinnassa. Käyttämällä sanaa tuki yritetään saada pakottaminen näyttämään oikeutetulta. Käyttämällä sanaa yhteistyö kielletään vastaanväittäminen. Käyttämällä käsitettä lapsen etu oikeutetaan mikä tahansa työntekijän tekemä vallankäyttö. Käyttämällä sanaa huoli tehdään vastaväitteistä tarpeettomia, koska ne ovat vain tunteita ja se saa sosiaalityöntekijän kuulostamaan hyväntahtoiselta. Lapsen etu on aatteeseen vetoamista. Se on sama kuin Stalinin tapa kutsua maanviljelijöitä kansan vihollisiksi. Eli siis vedota kansaan tai lapseen viranomaisen terrorin, julmuuksien ja ihmisoikeuksien rikkomusten verukkeiksi. Samaa aatteeseen vetoamista käyttävät sosiaaliviranomaiset Anneli Auerin oikeudenkäynnissä ja Aila Puustinen-Korhonen vastatessaan Joonas Lepistolle turhista huostista. "Eli kaikki perusteellaan lapsen edulla", kysyi Lepistö haastattelussa Aila Puustinen-Korhoselta MTV Uutisissa 5.7.2025. Artikkelissa käsitellään huostaanottojen eroja alueittain ja turhia sijoituksia palvelupuutteiden vuoksi.

https://odysee.com/@huostaanottoonkiellett%C3%A4v%C3%A4:6/Aila-Puustinen-Korhonen-Puhuu-J%C3%A4rjestelyongelmista-Ja-Kielt%C3%A4%C3%A4-Turhat-Huostat:e .

 

Lastensuojelutoiminta on demagogiaa. Demagogian määritelmä on se, että vedotaan tunteisiin eikä rationaalisiin argumentteihin, jotta saataisiin kannatusta jotain ihmistä tai ihmisryhmää vastaan. Demagogia on Aristoteleen Politiikka-teoksen mukaan enemmistön valtaa omaksi eduksi, joka on vääristynyt usean vallankäyttäjän hallitusmuoto, ns. demokratia. Korrekti muoto olisi politeia tai timokratia, eli enemmistön valta enemmistön eduksi. Demagogiassa lastensuojelun kannattajat ja lastensuojeluvirasto saavat kannatusta ja hyväksyntää sijaishuollolle ja vanhempien tuhoamiselle vetoamalla huoliin ja lapsen etuun.

 

Yhteistyö, keskustelut ja palaverit ovat suljettua neuvottelua (Woods, Peter, Sociology and the School: An Interactionist Viewpoint. Routledge, 1983, non-cooperative bargaining, peliteoria). Suljetun neuvottelun teoria on taloustieteestä. Sitä käytetään yritysneuvottelujen lopputuloksen ennustamiseen ja analysointiin. Kysytään, miten saadaan mahdollisimman hyviä sopimuksia ja miten sopimukseen ylipäätään päästään. Peter Woods lainasi termin taloustieteestä ja sovelsi sitä sosiologiaan ja ihmistenväliseen vuorovaikutukseen yleensä. Suljetulla neuvottelulla voidaan analysoida ongelmia ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiaalityöntekijöiden ja perheiden kommunikaatio vastaa tietynlaista neuvotteluasetelmaa yritysneuvotteluissa. Lastensuojelun työntekijöiden suljetussa neuvottelussa sosiaalityöntekijät eivät kerro tavoitteitaan tai tulkintojaan meistä ääneen ja yrittävät toimia vanhempia vastaan. Avoin neuvottelu olisi sellaista, jossa sosiaalityöntekijät pyrkivät löytämään ratkaisuja ja määrittelemään ongelmia rehellisesti. Sosiaalityöntekijä juttelee kanssamme vain saadakseen meidät myöntymään totteluun paremmin. Väitteitä ei kerrota, niihin ei anneta palautetta ja niitä käytetään oikeustasojen laskemiseen, jos vanhempi ei muutu. Tämä on sama ilmiö kuin se, miten Uudenkaupungin poliisi teeskenteli kuuntelevansa suojelupyyntöäni sijaishuoltopaikan ja päiväkodin edessä ja ehdotti rikosilmoituksen tekemistä asemalla saadakseen minut pois paikalta. Ja heti kun kyseenalaistan sosiaalityöntekijän, he antavat rajoitteita keskustelulle ja lapsen tapaamiselle. He ovat siis koko ajan yläpuolella. Me puhumme koko ajan heidän ehdoillaan. He sanelevat mistä puhutaan ja mitä saa sanoa. Kun selitän kotoa viemisen lapselle, että "sinä et kuulu sijaishuoltoon, täti narraa tai täti ei osaa, täti luulee minun olevan huono isä ja minun pitää todistaa tädille, että olen hyvä isä ja sitten sinä saat tulla kotiin", niin sosiaalityöntekijät vähentävät asteittain yhteydenpitoa, kunnes ne poistetaan kokonaan. Kun puolustan puhettani ikävän asian selittämisellä, niin sosiaalityöntekijä väittää minulla olevan ikätason vastaisia ja pahoja puheita. Sosiaalityöntekijät vain ottavat yksipuolisesti kertomamme vastaan ja sitten ilmoittavat päätöksen jälkikäteen.

 

Me menemme vanhemman kuulemisajalla kuulemaan sitä, kun he lukevat meille päätöksen. Meidän vastineemme on se, että kun me yksin, spontaanisti ja lapsen menetettyämme ja kovan stressin alaisena vastaamme heille, ei tuo ole totta. Sen takia se on epäkirjallista, salaista ja toteutetaan heidän suljetussa huoneessaan "yhteistyössä" ja valmistautumatonta, jotta sosiaalityöntekijät pystyisivät tehokkaimmin estämään meidän vastustuksemme sekä samalla piilottamaan oman väkivaltansa. Me emme voi kertoa kenellekään sitä, mitä sosiaalityöntekijä sanoo ja päättää. Koska kerroin heidän valheensa netissä, sijaishuollon sosiaalityöntekijät kirjoittivat käräjäoikeudelle, että isän kirjoitukset näyttäytyvät lastensuojelun työntekijöille epävakaina. Lisäksi sain syytteet salaisten asiakirjojen julkaisusta, vaikka meidän lapsi on valheiden turvin riistetty ja valitukseni on hylätty. Suljetussa neuvottelussa sosiaalityöntekijät yrittävät koko ajan saada vastapuolen näyttämään epäuskottavalta ja varmistamaan valtion virkavallan toteutumisen, myöntyvyydellä tai sitä ilman pakolla.

 

Sisäryhmäajattelu

 

Ennakkoluuloisuudessa on kyse Henri Tajfelin sisäryhmäajattelusta sosiaalisen identiteetin teoriasta. Ihmiset perustavat oman itsensä lähimpään ryhmään ja siinä oleviin normeihin ja arvoihin. Mitä samanlaisempi ryhmä on, sitä varmempi ihminen on itsestään. Thomas Pettigrewn lopullinen attribuutioharha kuvaa suomalaisten toimintaa (Thomas F. Pettigrew. The Ultimate Attribution Error: Extending Allport's Cognitive Analysis of Prejudice, Personality and Social Psychology Bulletin 1973). Sisäryhmän tunteita ei tarvitse todistaa ja ulkoryhmän tosiasioita ei tarvitse tunteita. Siksi meidän ei anneta todistella ja sananvapauttamme rajoitetaan. Vanhempia vaaditaan todistamaan, että me emme ole mielisairaita ja vahingoita lapsiamme saadaksemme lapsemme kotiin, mutta lastensuojelun kannattajien ei täydy todistaa, että me olemme mielisairaita ja vaarallisia saadakseen tehdä sijaishuoltopäätöksen. Se on syyttömyysolettaman vastaista. Lastensuojelun työntekijöiden ja valtion virkavallan pätevyyttä korostetaan ilman näyttöä ja lastensuojeluvanhempien ja lasten vääryys oletetaan ilman todisteita. Vanhemmat kategorisoidaan summittaisesti vääriksi ja sisäisesti yhdenmukaiseksi ulkoryhmäksi. Lastensuojeluvanhempia pidetään samanlaisina, sairaina ja vaarallisina.

 

Irvin Janis (1972; Helkama, Johdatus sosiaalipsykologiaan, 2020) on tutkinut ryhmäajattelua. Se johtaa huonoihin päätöksiin, vaikka lähtötekijät olisivat suotuisia. Ryhmäajattelulle on tyypillistä

 

1 Ylivoimaisuus

2 Haavoittamattomuus

3 Moraalisuuden tunne (Meillä on maisterin tutkinto ja olemme töissä hyvinvointialueella, lapset ovat viattomia, sijaishuolto on moraalisesti oikein ja pahoinpitelijä ei saa selitellä)

4 Vastapuolen alempiarvoisuus (totteluun pakottaminen)

5 Näennäisperustelut (virheelliset syyt)

6 Konformisuus (kaikkia rangaistaan lastensuojelun toiminnan arvostelusta. Kaikkien pitää sopeutua tai muuten me olemme uhka).

7 Itsesensuuri. (Poliisi, aluehallintovirasto, oikeuskansleri, käräjäoikeus ja hallinto-oikeus päättävät tutkinnan. Kukaan ei tutki lastensuojelun perusteluja ja perheiden tilannetta)

8 Tarve nopeaan päätökseen (vrt. ennaltaehkäisy ennen kuin lapsi murhataan)

 9 Suljettu ryhmä (perheiden asiat päätetään ovien takana ja vanhemmat ja lapset eivät osallistu siihen. Perheet suljetaan perheiden asioita koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Vedotaan yksityisyyden suojaan ja asiakirjasalaisuuteen)

 

Kaikki tekevät pahoinpitelyn olettamuksia vahvistavia tulkintoja vanhemmista. Se viittaa Peter Cathcart Wasonin teoriaan vahvistusharhasta (1960). Omat pelot todistavat vanhemman tekemän lapsen pahoinpitelyn. Lastensuojeluvanhempana oleminen ja outous attribuoidaan lapsen pahoinpitelyyn. Sanonta “kyllä siellä joku juttu oli” on tulkinnan vahvistava asenne. Sitä käyttävät poliisit, jotka hylkäävät suojelupyynnöt sijaispaikan ulkopuolella rikosilmoitukset sosiaalityöntekijöiden valehtelusta sekä netin anonyymit kommentoijat. Toinen on ylirikoskonstaapelin tutkinnan lopetuspäätöksen “virkamiehellä on oikeus arvioida”. Eihän se ole pelkkää arviointia, kun lapsi viedään pois. Sama oikeus on kaikilla netissä. Kaikki etsivät koko ajan outouden merkkejä, jotka perustelevat pelon. Pelko lapsen vahingoittamisesta oikeuttaa jahtaamaan vanhemman vikoja, jotka saattavat johtaa lapsenmurhiin, eikä merkkejä lapsen huonovointisuudesta.

 

Aloitteen poliittinen tavoite

 

Kuvailen nyt aloitteen poliittisen tavoitteen. Suomen valtio kannustaa ihmisiä ennakkoluuloisuuteen lastensuojeluilmoitusjärjestelmällä. Tällaisen virallisen instituution lopettaminen on välttämätöntä. Se on vakava ongelma suomalaisen yhteiskunnan arvoissa, ajattelutavoissa, lainsäädännössä, osallisuudessa ja tavassa luoda merkitykset yhdessä.

 

Perhekeskuksen tehtävä onkin muuttaa myös virkavaltaa, korkeakoulutettuja, poliiseja ja oikeistopoliitikkoja. Perhekeskus edustaa sitä yhteisöä, jonka lastensuojelu on tuhonnut eristämällä vanhemmat tukitoimista ja lapsistaan ja joka puuttuu vanhemmilta heidän ollessaan sopeutumattomia. Autoritaarinen lastensuojelu tuottaa lisää väkivaltaa, jolloin epäonnistutaan väkivallan kierteen ratkaisemisessa. Sopeutuminen, luottamus ja syrjäytymisen esto vaaditaan  perheväkivallasta toipumiseen. Rankaisu johtaa uusiin ristiriitoihin. Ihminen ei opi hyväksyttävää vaihtoehtoa, ymmärrä tekojensa haittoja eikä voi käydä asiaa läpi. Lastensuojelu estää vanhempia käymästä asiaa läpi ja tekee meistä pudokkaita. Sijaishuolto ei korjaa syrjäytymistä, joka on perheväkivallan juurisyy. Lastensuojelu ja sen perustaneet poliitikot uskovat, että Suomi voi sulkea ihmisryhmän pois yhteiskunnasta ja ikään kuin muodostaa linnoitus toisten ympärille, joka suojelee yhteiskuntaa loputtomasti väkivallalta. Se on hyvin oikeistolainen eli hierarkinen tulkinta. Luodaan yläluokka, linnoitetaan se ja oletetaan, että valta ja teknologia pitää syrjäytyneet poissa porteilta loputtomasti. Sehän ei kestä ikuisesti.

 

Virallisen valtion palvelun täytyy edustaa rationaalisuutta ja tasavertaisuutta, jossa mikään erityisintressi tai ryhmä ei ole sisä- ja ulkopuolinen. Suomen hallituksen tulee säätää laki, joka mahdollistaa toipumisen perheväkivallasta ja estää perheväkivallan. Tämä tarkoittaa dialogia, ei komentohierarkiaa ja mukaanottavaa toimintaa, jossa merkitykset luodaan yhdessä eikä ole positivistisia säädeltyjä merkityksiä (sosiaalinen konstruktionismi). Ehdotan teille sosiaalityöntekijän vallan kieltämistä erottaa vanhemmat ja lapset, joka estää heitä tekaisemasta mielisairauksia virkavallan kontrollin verukkeeksi. Kun erottaminen ei ole mahdollista, valehtelu kriisiytyy.

  

Oikea tuki

 

Esitän seuraavaksi pätevän tuen merkityksen. Kyse ei ole siitä, että kuka on oikeasti huumeriippuvainen tai pahoinpitelijä vaan sosiaalityöntekijän tekaisemasta uhasta ja vaarasta, joka ei sovi hoitoajatteluun eikä stigmaksi kenellekään. Ihmisten välinen vuorovaikutus ei ole positivistista ja mustavalkoista vaan molemminpuolista tulkintaa. Ongelma ei ole huostaanoton vaan tuen syy. Huostaanotto rajataan vain siihen, että vanhempi ei suostu tulemaan perhelaitokseen ja purkautuu heti mielen muuttuessa. Tällöin poistetaan virkavallalta kyky keksiä tilanteita, jolloin huostaanotto on tarpeen ja tarjotaan asiakkaalle kyky päättää, milloin perhelaitos alkaa. Tuen tarkoitus on saada asiakas korjaamaan agenssiaan, tavoitetta ja keinoja. Ei korvata asiakasta viranomaisella, poistaa agenssia asiakkaalta, jolloin hän ei voi kokeilla, oppia ja kasvaa. Kysymys tuessa on aina syistä, joiden takia asioita tehdään, ei teoista, joiden takia eristetään. Tällaista vuorovaikutusta perhekeskus pyrkii luomaan.

 

Perhetyön ainoa tehtävänkuva on sopeuttaminen. Kaikki asiat ovat sopeutumisasioita, jotka johtuvat syrjäytymisestä ja luottamuksen puutteesta, minkä takia ihmiset sairastuvat tai joutuvat ristiriitoihin. Sopeutuminen on vastavuoroinen käsite, eikä kukaan sopeudu yksinään. Ei kannata ylireagoida tekemällä äärimmäisiä rangaistuksia vaan pitää lähteä siitä, että kun ihmisellä osallisuutta ja voimavaroja, ongelmat loppuvat terveellä tavalla. 

 

Perhekeskus tekee tuen lopettamisesta laitonta, tarkemmin sanoen lasten ja vanhempien erottamisesta. Todellinen tuki tapahtuu aina lapsen ja vanhempien kanssa yhdessä valvottuna. Vanhempi, lapsi ja tukihenkilö reagoivat orgaanisesti tilanteisiin perheen omassa arjessa, luonnollisessa ja kiireettömässä ympäristössä, jossa ei ole uhkaa rangaistuksista ja eristämisestä ja joka on tärkeä asiakkaille itselleen, vrt. Urie Bronfenbrenner, Bioekologinen systeemiteoria, (Ecological Systems Theory, 1992) ja (The Bioecological Theory of Human Development, 2001). 

 

Mikään outous, sosiaalinen sopeutumattomuus tai ärsytys eivät perustele sijaishuoltoa. John Stuart Mill oli moraalietiikan kirjoittaja, joka loi haitan periaatteen (On Liberty, 1859): Kun tekoni ei aiheuta haittaa muille, minua ei voi rangaista siitä, etten tottele määräyksiä tai en suostu tulemaan valvontaan.

 

Lastensuojelun kontekstissa mikään ongelma ei tarkoita, että vanhempi on moraalisesti ansainnut joutua eroon lapsestaan. ”Jotkut eivät vain kykene huolehtimaan lapsistaan” on vaarallista ajattelua ja se pitää korjata siten, että jotkut eivät ole ilman tukea kykeneviä. Kun viranomaiset sanovat, että kaikkia ei voi auttaa, se johtuu siitä, että he tietävät, ettei heillä ole mitään työkaluja ihmisten tukemiseen. Kun ihmiset eivät suostu tottelemaan, koska heillä ole ongelmia tai he eivät ymmärrä mitä haittaa siitä on, niin viranomaiset antavat komennuksen ainoastaan lapsille. 

 

Niin linnakundit kuin lasten pahoinpitelijät pystyvät kokemaan erilaisia ajattelutapoja ja toimintamalleja, valitsemaan toisin ja tekemään väitteitä omista syistään, joista voidaan keskustella. Ihmiset pyrkivät aina pärjäämään parhaimmalla mahdollisella tavalla niissä olosuhteissa, jotka heillä on. Tämä muistuttaa De Waelen ja Harrén positiointiteoriasta kriminaalipsykologiasta, diskursiivisesta sosiaalipsykologiasta ja sosiaalikonstruktionistisesta teoriasta (1976; McVee, M. B., Langenhove, L. van, Brock, C. H., & Christensen, B. A., The Routledge international handbook of positioning theory, 2024, Routledge). Heidän mukaansa persoonallisuudella on voimavaroja pärjäämiseen tavallisissa tilanteissa ja ratkaisujen luomiseen poikkeavissa tilanteissa. Ne tulevat elämänhistoriasta sekä identiteetistä, joka kantaa sosialisaatiossa opitut normit ja roolit. Niistä kirjoitti Robert K. Merton (Social Theory and Social Structure, 1949). Kukaan ei ole siis syyllinen.

 

Valinnat riippuvat voimavaroista. Eri voimavaroilla valinnat muuttuvat. Siten myös rikollisuus ja lasten pahoinpitely voidaan muuttaa antamalla ihmisille parempia voimavaroja, joita he voivat käyttää valintoihin. Perhekeskus kysyy, että miten kuntoutat rikollisen, lapsen pahoinpitelijän, sopeutumattoman ja virkamiehen vastustajan. Voimavarat ovat pääomateoriassa taloudellinen, symbolinen, kulttuurinen, poliittinen ja sosiaalinen (Pierre Bourdieu, The Forms of Capital 1986). Kaikilla tulee olla niihin pääsy. Niiden puute johtaa valintoihin, jotka ovat tietystä näkökulmasta vääriä, mutta kuitenkin välttämättömiä niiden tekijöille. Se ei tee ihmisestä pahaa. Ihmisiltä voi puuttua näitä pääomia toisenlaisten valintojen tekemiseen.

 

Ihminen on aina valintakykyinen. Vangit voivat kuntoutua. Linnatuomio tai lastensuojelun päätös elää erossa lapsesta ei ole ansio, joka oikeuttaa erossa pitämiseen omasta lapsesta stigman tavoin. Alaikäisen lapsen vanhempaa ei voi laittaa vankilaan, koska silloin valtion byrokraatit voivat estää lapsen kasvattamisen vanhemman toimesta vankilatekosyyllä, keksiä S-asian sijaan jonkun R-asian ja sujauttaa taskuun uuden tekosyyn. Poliisit tekevät ihan samaa kuin lastensuojelu eli keksivät verukkeita pakkotoimiin rangaistuksena vastustuksesta tai itsenäisyydestä.

Vanhemmuustakuun mukaan vanhempia ja lapsia ei koskaan eroteta. Tähän ideaan voidaan liittää ajatus vanhemmuudesta mahdollisuutena ihmiselle kasvaa ulos rikoksesta, henkilökohtaisista asioista ja huonoista piireistä. Rikollinen saa perhekeskuksessa omasta vanhemmuudestaan voimavaran rikollisuudesta irti pääsemiseen. Sekin on perhekeskuksen tehtävä. Perhekeskus irrottaa pahasta tilanteesta, antaa kivempaa tekemistä ja paremman vaihtoehdon. Kun vanhempi syyllistyy rikokseen, hänen lapsensa ja koko perhe laitetaan perhekeskukseen. Sitten keskitytään lapsenhoitoon, joka saa vanhemman unohtamaan rikokset lapsesta välittämisen avulla. Eihän suojelun tarkoitus ole suojella välittämiseltä vaan vahingoittamiselta. 

 

Tukeen kuuluu se, että kukaan ihminen ei ole koskaan stigman kaltainen. Ihmisen ongelmat ovat kärjistymisiä, joita ei edes tapahdu yleensä. Vertaa diagnoosin käsitteeseen. Diagnoosi ei ole totuus eikä sitä liitetä persoonaan. Lääketieteessä diagnoosi on ongelman kuvaus, jotta voidaan hakea Pharmaca Fennicasta siihen totunnainen hoito. Se on todennäköinen selitys asialle, mutta ei ainoa.

 

Raiskaajia ja lapsen murhaajia ei ole olemassa vaan on persoona, joka on tehnyt raiskauksen. Ammattilainen tietää, että teon taustalla on persoona, jolla on koko elämä taustalla ja jossa on aina myös hyviä puolia ja mahdollisuuksia. On syytä sanoa, että teit tämän, se on väärin, se satuttaa toista ihmistä tällä tavalla ja se pitää korvata tällä käytöksellä. Jos tekijä kokee saavansa aidon mahdollisuuden, niin silloin hän lopettaa rikokset ja pyytää anteeksi. Jos hän kokee, että tämä on pakottamista, te ette ymmärrä, kuuntele ja vain huijaatte minua, niin rikokset eivät lopu. Raiskaaja ei voi itselleen mitään ja vastaa johonkin suureen sisäiseen tuskaan. Tämän tuskan korjaamalla psykologisesti voidaan korjata ihmisen käytöstä tai ideologian perusteleminen toisella tavalla voi korjata ihmisten käytöstä. Varhainen puuttuminen estää raiskaukset ja murhat keskittymällä tuskaan sekä persoonan, yhteisön ja yhteiskunnan väliseen ongelmaan. Sosiaalisessa konstruktionismissa ihmisen ongelmat syntyvät vuorovaikutuksessa yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan välillä. Sosiaalipedagogisen teorian tunnuspiirre on kolmitasoisuus. Sosiaalipedagogi Paul Natorp julkaisi teorian siitä, että yksilön kasvaminen tapahtuu yhteydessä yhteisöön ja yhteiskuntaan (Natorp, Sozialpädagogik, 1899).

 

Ongelmiin ei saa vastata mytologisella demoniajattelulla, ulkoryhmällä eikä olettamuksella ihmisen omasta syyllisyydestä. Sen korvaaminen vuorovaikutuksella on perhekeskuksen tehtävä.

Ajatusta lasten ja vanhempien erottamisen kieltämisestä tukee psykologi Gordon Allportin kontaktihypoteesi (The Nature of Prejudice, 1954). Allport kuvasi ennakkoluulojen vähentämisen ryhmien välillä edellyttävän tasavertaisuutta, yhteisiä tavoitteita, yhteistyötä ja institutionaalista tukea. Ennakkoluulojen vähentäminen johtaa rakentavaan lopputulokseen. Robin M. Williams esitti, että kontakti vähentää ennakkoluuloja (The Reduction of Intergroup Tensions, 1947). Ryhmienvälisen toiminnan teoria on käytännöllinen näkökulma perheväkivallan ratkaisuun.

 

Sherry R. Armsteinin laati vuonna 1969 kansalaisen osallisuuden tikapuumallin. Siinä on kaksi vyöhykettä, "ei osallistumista" ja "kansalaisvalta". Alimmasta ylimpään portaat ovat manipulaatio, terapia, tyynnytys, jolloin alkaa kansalaisvallan vyöhyke, tiedonanto, neuvon kysyminen, jota ei voida pelkistää tuen pyytämiseksi, joka olettaa lastensuojelun sosiaalityöntekijän olevan oikeassa, kumppanuus, jaettu valta ja ylimpänä on kansalaiskontrolli (Kivinen, T., Vanjusov, H., Vornanen, H. 2020. Asiakkaan ääni – osallisuus ja vaikuttamisen mahdollisuudet). 

 

 

Lastensuojelun työntekijä ei koskaan pääse manipulaatiota ylemmälle portaalle. Valtion viranomaisen osallistumistason nouseminen edellyttää lasten ja vanhempien erottamisen kategorista kieltämistä ja sijaishuollon kieltämistä lailla sen takia, että sekä sosiaalityöntekijän että perheen on pakko alkaa kehittämään ratkaisuja. Perhekeskus velvoittaa yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan keksimään ratkaisuja.

Nykyinen yhteistyö on pelkkää osallistumista ja manipulaatiota, kuten Albert Bidermanin pakottamisen taulukossa kuvataan. Ylin porras, kansalaisvalta, on aina saavutettava, koska me puhumme persoonallisesta kasvusta.

 

Ida Koivisto määritteli osallisuuden kyvyksi sosiaaliseen toimijuuteen ja integraatioon (Ohjattua vapautta? Itsemääräämisoikeus hallinnan välineenä. 2018. Lakimies 6, 637–63). Artikkelissa erotetaan toisistaan osallistuminen ja osallisuus. Osallistuminen on mukana olemista toisen toteuttamassa ja suunnittelemassa tilanteessa. Tämä on todellinen asianlaita lastensuojelun palveluissa. Osallisuus on vaikutusmahdollisuutta omiin asioihin.

 

Armsteinin ja muiden tikapuumalleja on kritisoitu kolmella tavalla

 

1 Keskittyy liikaa yksilöön eikä käsittele vuorovaikutusta. Se ei pidä paikkaansa, koska tyynnyttämisestä lähtien kansalaisvalta sisältää vuorovaikutusta.

 

2 Ei tarkastele osallisuuden ja osallistumisen eroja. Osallistuminen on kuvattu toisen suunnittelemaan ja toteuttamaan palveluun osallistumisena, joka on kuvattu manipulaation ja terapian portailla. Osallisuus on ylempänä.

 

3 Aina tavoitellaan muka korkeinta mahdollista osallisuuden muotoa. On oikein tavoitella ylempää tasoa eikä jämähtää jollekin, koska kyse on persoonasta. Kansalaisvallan puute merkitsisi riippuvuutta jostain auktoriteetista. Ongelmista ulos kasvava persoona ei voi olla riippuvainen ulkopuolisista. Se pitää tehdä itsenäisesti. Persoonan pitää olla osallinen eikä vain osallistua jollain tasolla toisten laatimaan palveluun. Juridinen ajattelu vaatii vain osallistumista ja se ei ole pätevää tukea.

 

Gert Biesta julkaisi kolme kasvatuksen osa-aluetta: 1. Sosialisaatio eli normien ja roolien sisäistäminen, 2. Sivistyminen eli itsenäisen ajattelun ja tiedollisten valmiuksien saaminen 3. Personalisaatio eli oman itsen kasvaminen itsenäiseksi ja kykeneväksi tekemään hyvää tekeviä ratkaisuja ja neuvottelemaan toisten kanssa. Ihminen valitsee noudattaa normeja, eli tekee se valinnan saatuaan voimavaroja, kun hän saa yhteisöltä hyväksyntää ja vapautta olla ainutlaatuinen (Good education in an age of measurement: on the need to reconnect with the question of purpose in education. Educational Assessment, Evaluation and Accountability, Vol 21, Issue 1, pp. 33-46 2009); Nivala, Elina & Ryynänen, Sanna. Sosiaalipedagogiikka - Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Helsinki: Gaudeamus, 2019). Valtion määräysvaltaan alistaminen lastensuojelussa kieltää personalisaation ja lavastaa uhkia valtion määräysvallan turvaksi.

 

Oikea tuki on sitä, että kaikki tahot joutuvat vastaamaan vioistaan silloin, kun lapsi voi huonosti. Ne ovat yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunta. Tuen pitää saada tuettavan löytämään itse tapa ratkaista asia. Toisten ihmisten pitää nähdä, kun ihminen ratkaisee asiansa, jotta he uskovat hänen ihmisyyteensä, antavat hänelle oikeuden valita ja oppivat ymmärtämään muita. Sijaishuolto estää lasta näkemästä vanhempaansa ihmisenä ja ratkaisijana. Sijaishuolto estää kasvun myös sosiaalityöntekijöiltä, lastensuojeluilmoitusten tekijöiltä ja hallitukselta. Se on perhekeskuksen ongelmakenttä. Sijaishuolto estää kaikkia kasvamasta persoonina. Tuki antaa valintaan tiedon ja kannustuksen toimia itsenäisesti. Käskyjen tottelu ja toistaminen ei saa ihmistä kehittymään. Ratkaisun pitää tulla omasta itsestä sen takia, että ihminen pystyy ratkaisemaan asioita ja ajattelemaan itsenäisesti myös ilman sosiaalibyrokraattia. Tuessa ei ole kyse riippuvuuden vaan ja itsenäisyyden rakentamisesta Baumrindin mukaan. 

 

Teoriassa kolmella sosiaalisen vuorovaikutuksen tasolla on aina kaksi dynaamista suuntaa, itsestä muihin yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä muista itseen tai kustakin tasosta toisiinsa.

 

Yksilön kannalta meidän täytyy kyetä osallistumaan yhteisöön ja määrittämään merkitykset ja persoona dialogissa. Yksilön täytyy sopeutua yhteiskunnan normeihin ja tulla samankaltaiseksi. Toisaalta perhekeskuksen tehtävä on esimerkiksi se, että kun lapsi joutuu jatkuvasti ongelmiin autoritaarisen ja huutavan luokanopettajan tai päiväkodin työntekijän kanssa, niin perhekeskus antaa lapselle ja perheelle äänen, jossa he opettavat opettajaa käyttäytymään pedagogisesti.

 

Yhteisön täytyy sallia yksilön osallisuus eikä sulkea ulos tai pitää pirullisena lapsenhakkaajana. Yhteisön täytyy kyetä vaikuttamaan virkamiesten ja lakien toimintaan, eli molempiin suuntiin.

 

Yhteiskunnan täytyy luoda sellaiset yhteisöt, jotka osallistavat yksilöt ja haastavat yhteiskunnan lait ja asenteet. Yhteiskunnan hallintojärjestelmä opettaa yhteisöt siihen toimintaan. Yhteiskunnan, virkavallan ja lakien täytyy sallia yksilöllisyys, itsenäisyys ja yhteisö eikä pelkästään asettaa rangaistuksia yksilölle. Virkavaltaa ei saa asettaa vastakkain yksilön kanssa ilman yhteisöä, jossa vuorovaikutus on molemminsuuntaista. Yhteiskunnan täytyy olla stigmatisoimatta itsenäisiä ihmisiä ja jakamasta ihmisiä kategorioihin niin kuin rasistisessa politiikassa. Kun valtio määrittää kaikki symboliset merkitykset ihmisten elämässä, valtiota kutsutaan fasismiksi.

 

Perheväkivalta ja pahoinvointi johtuu osaltaan syrjäytymisestä. Sairaudella ja rikollisuudella on aina yhteys yksilön suhteeseen yhteisöön ja yhteiskuntaan. Ihminen on epäsosiaalinen, koska hän on syrjäytynyt. Sen vastakohta ei ole rangaistus ja syrjintä vaan integrointi. Perheterapia on yhteiskuntaan (ja psyykkistä) integrointia. Merkitykset luodaan joka tapauksessa huolimatta siitä, että onko valtio fasistinen tai ei. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa sosiaalityöntekijä pakottaa omat merkityksensä toisille ja vahingoittaa meitä tai saa meidät aloitekyvyttömiksi ja ennakkoluuloisiksi. Terveessä yhteiskunnassa merkitykset auttavat muita kasvamaan, ei pelkästään omaa itseä, ja valinnat ovat kaikkien yhdessä luomia. Rikos ei ole yksilön omalla vastuulla eikä mielisairaus johdu geeneistä tai "dopamiinista", kuten Tiktokin nepsykuiskaaja puhuu. Tällaista hermeneuttista eli ymmärtävää työotetta a siakkaan omasta näkökulmasta voidaan tehdä seuraavassa esimerkissä https://odysee.com/@huostaanottoonkiellett%C3%A4v%C3%A4:6/miten-valtion-v%C3%A4liintulo-oikeutetaan-lastensuojelussa:a. Videossa kartoitan ihmissuhteita ja perheenjäsenten, koulun ja viranomaisten vaikutuksia ja motiiveja.

 

Väärät lastensuojelun ongelman määritelmät

 

Kansanedustaja Juha Mäenpää Perussuomalaiset-puolueesta esitti hyväntahtoisesti lastensuojelun ongelmien korjaamisehdotuksen eduskunnassa syksyllä 2024. Hänestä sosiaalityöntekijöiden pitäisi olla itse vanhempia, jotta he olisivat päteviä lastensuojelutyöhön. Tällöin he ymmärtäisivät perheiden normaaleja tilanteita eivätkä liioittelisi niitä. Hän kutsui huostaanottopäätösten perusteluja oudoiksi. Tämä ei korjaa vääriä huostaanottopäätöksiä, koska sosiaalityöntekijät eivät liioittele syitä siksi, että he eivät ymmärrä normaaleja tilanteita vaan tahallaan pakottaakseen vanhempia virkavaltaansa. Sosiaalidemokraattisen puolueen Ilmari Nurminen ja Iltasanomien toimittaja Marko-Oskari Lehtonen leimasivat Juha Mäenpään ajatuksen kohtuuttomaksi yllätykseksi. Hän on ollut kansanedustajana 2019 lähtien, Lehtonen kirjoitti. Mäenpään oikeus toimia kansanedustajana siis haastettiin Iltasanomissa siksi, että hän kyseenalaisti arvon lastensuojelun työntekijöitä ja huostaanottopäätösten syitä.  https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/6db02a77-af93-4a07-9061-472f5d8927f1. 

 

Toisen puolison tekemää eroisän vieraannuttamista ei voida estää vieraannuttamista kieltämällä, koska päätöksen tekee aina sosiaalityöntekijä (Ville Lahti Knuuttilan virhe, Fathers Rights Finland). Jos lastensuojelu haluaisi, he voisivat määrätä äidit antamaan lapsen isälle puolittain ajasta. Valta ei ole äidillä vaan sosiaalityöntekijöillä.

 

Myöskään voitonteko kieltäminen ei estä turhia huostia, koska silloin huostaanotot vain rahoitetaan julkisesti (Perheiden parhaaksi, Timo Jalava, Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela). Vaikka rahoitettaisiin lastensuojelu julkisesti ja poistettaisiin kaikki palkkiot sijaishuollosta, sosiaalityöntekijän pitää silti muuttaa arviotaan. Hän tilaa palvelun palveluntuottajalta, tekee päätökset ja uusii niitä koko ajan. Sosiaalityöntekijä perustelee tilauksen. Miksi et haastaisi niitä valheita suoraan talousjärjestelmästä puhumisen sijaan?

 

Mielenterveysongelmat ja kulut kasvavat sosiaalityöntekijän väitteiden kasvaessa. Kyse ei ole riittämättömistä mielenterveyspalveluista tai rahoituksen puutteesta. Tuen ja lasten mielenterveyspalvelujen lisääminen ei vähennä sosiaalitekijöiden ostrakisointia vanhempia vastaan. Sosiaalityöntekijät ovat itse luoneet omat jononsa ottamalla liikaa asiakkaita. Sijaishuoltopäätösten perusteiden tarkastelua ja vanhempien ja lasten kuulemista ei tehdä, joten byrokratia kasvattaa itse omia kulujaan lastensuojelun toteuttamiseksi. Se on byrokratian ominaisuus ja rakennevika eikä suhdannevika, kuten Björn Wahlroos kritisoi Suomen talousoloja 21.11.2025 https://yle.fi/a/74-20195586.

 

Sijaishuoltopaikat eivät voi vaikuttaa sijoittamiseen omistamiinsa laitoksiin, koska päätöksen tekee taas se sosiaalityöntekijä (Hyvilin Aila Puustinen Korhosen virhe).

 

Sosiaalityöntekijöistä ei ole puutetta (lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarisen virhe). Sosiaalityöntekijät luovat itse huolia ja ottavat asiakkaita ilman mitään esteitä. Aki Nummelin on sanonut, että puolet ajasta sijaishuollossa istutaan jalat pöydällä, eikä tehdä asiakkaiden kohtaamistyötä. Ei ole mitään puutetta työntekijöistä ja ainoan väkivallan tekee lastensuojelun työntekijä. On vain myöntyvyyteen kyvyttömiä ihmisiä, joka vaatii sopeuttamista. Silti hallitus lisää sosiaalityöntekijöitä ja pakkokuntoutuslaitoksia, joissa ei neuvotella eikä osallisteta nuoria ainakaan heidän vanhempiensa suhteen.

 

THL on jo ideoinut vastaavan perhekeskuksen, mutta se on alisteinen lastensuojelun työntekijöille. Jos he päättävät ottaa lapsen pois vanhemmilta, vanhemmat eivät pääse yhdessä lapsensa kanssa perhekeskukseen. Lisäksi Loppu sijaishuollolle Ry osallistui THL:n Perhekeskuskonferenssiin 2025, jossa eräs puhuja puhui kommunikaatiosta "asiantuntijoiden ja johtoportaan välillä". Sillä ei ole mitään tekemistä yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kommunikaation kanssa. THL:n Perhekeskus tapahtuu vain yhteiskunnan virkavallan tasolla https://odysee.com/@huostaanottoonkiellett%C3%A4v%C3%A4:6/Loppu-Sijaishuollolle-Ry--Perhekeskuskonferenssi-2025%2C-Lastensuojelun-keskusliitto:d

 

Joku on ehdottanut, että perhekeskuksen sijaan kaikki huostaanotetut lapset hoidettaisiin kotona ja tuki tuotaisiin koteihin. Vastasin, että valtio ja iso osa oikeistomielisistä haluavat estää lapsenmurhat. Kotityö ei voi varmistaa lapsen turvallisuutta. Kotityö ei ole tarpeeksi intensiivistä, joka opettaa uusia tapoja, muuttaa vanhempia ja turvaa lapsen kasvamisen yhteiskuntaan sopivaksi. Äärioikeistolla on siis kaksi tavoitetta: Estää lapsenmurhat ja kasvattaa lapsi vanhempia paremmin. Ne eivät toteudu kotihoidossa. Lisäksi kotihoito on näennäistä. Siellä valvotaan ja kerätään näyttöjä tottelusta, jotka ilmoitetaan lastensuojelutoimistoon selän takana. Huostaanoton korvaaminen kotihoidolla ja kotihoidon lisääminen eivät takaa sosiaalityöntekijän tottelunarratiivin korjaamista.

 

Lapselta ei voi kysyä halukkuutta jatkaa vanhempien kanssa perhelaitoksessa, vain että "ovatko vanhemmat kivoja vai ei kotona". Kun lapsi ei halua nähdä vanhempiaan, lapsen pitää silti tehdä se. Yhteisön tulee varmistua siitä, että vanhempi toimii oikein ja lapsi tottuu vanhemmilleen, päin vastoin kuin nyt tehdään. Lapsi vain vierastaa muutosta. Sosiaalityöntekijä onkin valehdellut hallinto-oikeudelle sijaishuollon purkamishakemuksen vastineeseen, että "on selvää, että lapsi viihtyy sijaishuoltopaikassa ja mieltää sen kodikseen". Lapsen tykkääminen olla sijaispaikassa ei todista, että lapsi ei tykkäisi olla kotona, jos hän olisi täällä.

 

Petteri Orpon hallituksen lastensuojelu-uudistuksen ensimmäinen osa koskee tahdonvastaisten kuntoutuslaitosten perustamista väkivaltaisille nuorille. Tämä ei ole todellinen ongelma, koska nuori reagoi väkivaltaisesti epätosiin syytteisiin ja vapaudenriistoon. Nuori haluaisi itsenäisyyttä ja omaa rauhaa. Ei ole väkivaltaa vaan kiista nuoren ja virkavallan välillä laitoksessa, jonne nuori on aiheettomasti laitettu. Muistutan sosiaalisen konstruktionismin teoriasta voimavarateoriasta ja ihmisten valintojen mahdollistamisesta. Tässä Suomen hallitus stigmatisoi nuoren persoonan väkivaltaiseksi ja kieltää nuoren näkökulman korostaakseen virkamiehen asemaa. Kaikissa väärissä ratkaisuissa jätetään aina jokin kolmesta vuorovaikutuksen osapuolesta ulos. Kiinnipitolaitoksissa ulos jäävät sekä nuori että nuoren vanhemmat. Siellä oletetaan, että vanhemmat ovat kokonaan poissa kuvioista. Siellä oletetaan, että sosiaalityöntekijän perusteet laittaa laitokseen olivat oikeita kyseenalaistamatta niitä. Ainoastaan tahdonvastaisen fyysisen ja henkisen väkivallan käyttäjät otetaan huomioon. Huomaa, kuinka nyt ei enää puhutakaan vanhempien väkivallalta vaan nuoren väkivallalta suojelusta. Se on sama kuin sanoa, että "virkavaltaa täytyy suojella väkivallalta". Puhe väkivaltaisista nuorista taitaakin olla valhe, jolla peitellään viranomaisen kyseenalaistaminen hatkoja tekemällä. 

 

Imatran malli ratkaisi lastensuojelun ongelmat vuonna 2007 Jasmin Ojalaisen mukaan. Professori Matti Rimpelä toimi 2009 asiantuntijana hyvinvointineuvolassa. Se pyrki yhdistämään perinteisen neuvolatoiminnan ja perhetyön. Se suuntasi varoja pois laitoshuollon tarpeesta ja siitä, että vain osa sai tukea. Aikuissosiaalipalvelun johtaja Tiina Kirmanen pohti ratkaisua lapsisosiaalityön ongelmaan, että koska ei ole päteviä työntekijöitä, on pakko käyttää laitoshoitoa. Hyvinvointineuvolan asiakkaita olivat automaattisesti kaikki lapsiperheet. Sosiaali- ja terveystoimen lapsiperhepalvelut, lastensuojelu, koulun oppilashuolto ja nuorisopalvelut yhdistettiin.  Ongelmat ja avuntarvitsijat tunnistettiin ajoissa. Etelä-Karjalassa koettiin systeemitason muutos. Tilastot muuttuivat, sijoitukset vähenivät, lastenkodin toiminta lopetettiin, henkilöstö siirtyi perhetyöhön ja häiriömenot tippuivat miljoonan vuodessa. Hyvinvointineuvola sai 2013 palkinnon kunnallisesta hyvinvointiteosta. Lastensuojelun keskusliiton ohjelmajohtaja kirjoitti Kuntalehteen lastensuojelun ongelmien ratkaisun tärkeydestä. Lapsiperhepalvelut yhdistettiin 2016 kuntayhtymä Eksoteen ja myöhemmin Etelä-Karjalan hyvinvointialueeseen. Hyvinvointineuvolamalli on Ojalaisen mukaan unohdettu eli on palattu autoritaariseen malliin. Hyvinvointineuvolassa oli kuitenkin edelleen dialogisuuden puute. Se oli edelleen virkamieskeskeistä. Entä jos asiakkaat eivät halua olla tuessa tai tuen tarve on virkamiehen asenne? Sieltä puuttui haitan perustelu asiakkaille siten, että he tulevat tietoiseksi ja pyrkivät muutokseen, tuen tarpeen perustelu viranomaisille siten, että vapauttavat perheen sekä vakuus siitä, että lasta ei eroteta ja valvontaa ei lopeteta. Tuen tarve oletettiin. Tuen seuraava askel oli edelleen laitoshoito. Se uhka pitää poistaa, jotta kaikki ryhmät voisivat kehittyä sosiokognitiivisen konfliktin kautta (Gabriel Mugny,  Willem Doise. Socio-cognitive conflict and structure of individual and collective performances. European Journal of Social Psychology (vol. 8, pp. 181-192). 1978). Lisäksi huostaanottotoimintaa tapahtui rinnakkain. Se vain väheni. Hyvinvointineuvola oli paikallinen kokeilu, joka koski vain osaa perheistä, oli sijaishuollon alaista ja joka romutettiin. Suomessa on poliittisia voimia, jotka lopulta palauttivat Imatran laitoshoidon.      https://www.uusijuttu.fi/juttu/sldgm7nF-apBKWiMK-5cc61

 

Pedagogiikka lasten oikeassa kohtelussa

 

Eihän lapsilta kysytä. He eivät ole täysi-ikäisiä ja voisivat päättää tärkeistä asioista. Eiväthän he vielä ymmärrä omia asioitaan. Nimilappu on hyvä, jotta ammattilainen voi käskeä lasta oikealla nimellä. Mihin sinä tuttuja tarvitset? Oikea suomalainen noudattaa virkamiehen käskyjä. Tarvittaessa päiväkodin johtajan hyvä ystävä lastensuojelussa pitää siitä huolen. Tämä on karikatyyri autoritaarisesta kasvatustyylistä.

 

Auktoritatiivinen kasvatus on ohjaavaa ja kunnioittavaa. Auktoritatiivinen kasvatus on lasta huomioonottavaa, strukturoivaa ja lämmintä. Autoritaarinen on rankaisua korostavaa (Ihmisen psykologinen kehitys, 2014, s. 138, Baumrind, 1968). 

 

Lapsille tulee selittää tapahtumat ja tehdä heille se kokemus, että heitä kohdellaan ymmärtävinä olentoina. Opettaminen ei ole selostamista vaan lapsen annetaan tehdä kaikki itse ohjattuna. Lapset esittävät kysymyksiä, kun tarvitsevat tietoa. Lasten tunteet otetaan huomioon, reagoidaan niihin, selitetään syyt myönteisesti ja rohkaistaan olemaan iloisia.

 

Kun selität lapselle syyn, miksi jokin on parempi, et tarvitse rajoja. Jos hän ei usko, et ole ansainnut lapsen luottamusta. Jos ihminen ei halua olla tuessa, niin hän ei tiedä, miksi hänen pitäisi olla siellä.  Et itse ymmärrä, että miksi vaatimuksesi ovat oikein tai väärin. Rajaamista ja kurittamista et tarvitse, jos arvostat lasta ja selität asiat.

 

Ku-lehti 6.5.2023 Kasvatustieteiden emeritusprofessori Lea Pulkkinen: “Lapset tarvitsevat paljon rakkautta ja sitä, että he tietävät, mitä heiltä odotetaan. Siltä pohjalta he voivat kokea onnistumisen tunteita. Lisäksi he tarvitsevat kokemuksen sisäisestä vapaudesta ja autonomiasta, johon heitä rohkaistaan". Tämä sama voidaan ja pitää soveltaa vanhempiin. Ihmisen persoona kehittyy myös aikuisena tai viranomaisasemassa.

 

Kannustavatko autoritaariset vanhemmat ja lastensuojelun työntekijät tätä vanhemmille ja lapsille? Eivät. He vaativat ehdotonta riippuvuutta itsestään.

 

Lapsilähtöisyys tarkoittaa sitä, että vanhempi on kiinnostunut lapsen asioista, keskustelee ja kannustaa yrittämään. Vanhempi on johdonmukainen, oikeudenmukainen ja pidättäytyy ruumiillisesta rankaisemisesta. Vanhempi rohkaisee lasta ottamaan vastuuta ja kannustaa asteittaiseen itsenäistymiseen. Sopivan vaativista tehtävistä suoriutuminen vahvistaa lapsen itsearvostusta. Tämä on linjassa Armsteinin osallistumisen kanssa. Tämä on paras selitys kasvatukselle. Tämä on linjassa Armsteinin osallistumisen kanssa.

 

Perhelaitos sijaishuollon korvaavana palveluna

 

Lasten ja vanhempien erottamisen kieltäminen lailla on kaikkien ratkaisujen perusta.

 

Perhekeskus toimisi käytännössä näin. Lapsi viedään kotoa laitokseen mistä tahansa ilmoituksesta. Sosiaalityöntekijä voi pakottaa perheen perhekeskukseen, kun hän tahtoo. Lapset ja vanhemmat yöpyvät laitoksessa sen vuoksi, että haitta voidaan osoittaa, niin sanotut lapsenmurhat voidaan estää ja viranomaiset voivat sopeutua ihmisten kanssa yhdessä. Laitoksessa selvitetään haitat konkreettisesti ja tuki muotoillaan kutsuksi korjata haittaa. Jos välitöntä vaaraa ei ole, perhe päästetään kotiin esimerkiksi vuorokaudessa, mutta silloinkin viranomaisilla on oikeus jatkaa perhetyötä arkeen jalkautuvalla tuella. Viranomaiset voivat aina halutessaan eskaloida kotituen perhekeskukseksi.

 

Perhetyön aloittamisen kriteerit pysyvät ennallaan, eli noudatetaan varhaisen puuttumisen periaatetta, kansa saa informoida viranomaisia epäilyistä, perheen turvallisuus on etusijalla ja viranomaisilla on oikeus valvoa perhettä. Toiminta on kuitenkin täysin erilaista, koska epäilijät joutuvat kantamaan vastuuta henkilökohtaisesti eikä vanhempia voida eristää.

Lastensuojelu lakkautetaan ja perhekeskuksessa työskentelevät sosiaalityöntekijät tekevät lähetteitä perhekeskukseen ilmoitusten perusteella sekä minimissään varmistavat lasten ja vanhempien sopeutumisen yhteiskuntaan ja maksimissaan valvovat tuhoisista kriiseistä toipumista. 

 

Jos lapsi on terve ja iloinen, kaikki osapuolet ovat sopeutuneet ja virkamies antaa luvan, tuki loppuu.

 

Perhekeskusmalli kieltää asiakkaiden institutionalisoinnin. Perhekeskus ei ole suljettu laitos vaan perhekeskuksessa asuessa käydään edelleen koulussa, päiväkodissa, töissä ja harrastuksissa, mutta jalkautuvalla tuella juuri niin kuin kotona asuessa. Toiminta ei tapahdu pelkästään instituutioissa eivätkä toimijat ole pelkästään virkamiehiä vaan kaikkia ihmisiä lasta ympäröivästä yhteisöstä, terveydenhoitajia, opettajia, lastentarhanhoitajia, harrastustovereita, työtovereita, kavereita, perhetyöilmoitusten tekijöitä ja naapureita.

Perheet voisi laittaa nykyisiin perhekuntoutus- ja sijaishuoltopaikkoihin. Ne vain miehitetään ja kalustetaan lapsille ja perheille sopiviksi. Sitä kehitetään paremmaksi. Kaikki lastensuojelun avo- ja sijaishuollon rahat uudelleensuunnataan perhekeskukseen.

 

Jos vanhempi ei halua tulla laitokseen, lapsi otetaan huostaan. Mieltä muuttamalla huosta muuttuu taas perhelaitokseksi.

 

Hoidosta kieltäytyminen tai haistattelu eivät poista oikeutta asumiseen valvotusti lapsen luona. Toiveet kotiin pääsemisestä riippuvat myöntyvyydestä. Se on virkamiehen litmustesti. Sosiaalityöntekijän pitää niellä se antamatta rangaistuksia. Jos viranomainen rankaisee asiakasta haistattelusta, hän ei kykene sopeuttamaan häntä, vaikka hän ei haistattelisi. Vanhemmilla ja lapsilla on oikeus paitsi autonomiaan myös persoonaan. Pelkkä kieltäytyminen julkisesta vallasta ei saata lasta vaaraan. Vanhemman omat vaikeudet eivät ole perhekeskuksen asia, jos ne eivät vaikuta lapsen kasvuun ja kehitykseen. 

 

Jos taas vanhemmat eivät halua lapsiaan, on kyse sijaisperheestä, niin kuin normaalisti. Se on kiistaton asia. Milloin näin muka käy? Silloin sosiaaliviranomaisen tavoite on vetää, rohkaista vanhemmat tai toinen takaisin lapsenkasvatukseen eikä päinvastoin, niin kuin nyt tehdään.

Perhelaitoksessa annetaan erimuotoisia intensiiviterapioita. Ne on suunnattu todelliseen asiaan eikä sosiaalityöntekijän vallantavoitteluun. Se erottuu ongelmakeskeisestä raskaan lääkityksen, sääntöjen ja rangaistusten menetelmästä tukemalla terveellisten ja hyvään oloon pyrkivien elämäntapojen toteuttamisessa. Se on niin kuin vanhemmuustakuu. Se on uusi palvelumuoto.

 

Psyykkisessä tilassa olevan vanhemman ohjaaja voi edustaa lapselle turvaa ja ymmärrystä. Hän selittää vanhemman olon ja käytöksen ja kohtelee lasta hyvin sekä rauhoittaa pahoinvoivaa vanhempaa. Mikään ei paranna mielenterveyttä tehokkaammin kuin pahoista piireistä irtautuminen, kivojen asioiden tekeminen ja iloon rohkaiseminen.

 

Raiskaajat voidaan hoitaa perhekeskuksessa. Raiskaaminen estetään. Vanhemmalle todistetaan, että hänen tekonsa aiheuttaa haittaa. Hän saa pyytää anteeksi lapselta. Lapsen kärsimys tunnustetaan ja hänelle annetaan rauhaa raiskaajasta. Aletaan selvittämään vanhemman elämää, josta tuhoisat tarpeet kumpuavat. Varmistetaan niiden sovittaminen ja tasapainoisuus, eikä koskaan vedota häpeään. Perhe palaa kotiin, jos luottamusta on.

 

Läsnäoleva intensiiviterapia samalla poistaa koko lääkepakon, koska perinteinen psyykelääkitys on tarkoitettu turvaksi mielenterveyspotilaan yksin ollessaan tai myöntyvyyteen pakottamiseksi. Lääkitys voi olla myös hiljentämistapa. Tämä korjaa samalla psykiatrian virheellisen tradition. Psykiatri Ben Furman kirjoitti 20.6.2017 kirjassaan Mad In Finland, että "psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille". Psykiatri Tomi Bergström kirjoitti Helsingin Sanomissa 11.1.2023, että “diagnoosijärjestelmässä on merkittäviä eettisiä ongelmia. Diagnoosi estää potilaan asioiden käsittelyn ilman ennakko-oletuksia ja saa potilaan etsimään itsestään diagnoosille sopivia piirteitä”. Potilaat siis identifioituvat mielenterveyssyytöksiin, sortuvat käristämisen alaisena ja diagnoosit ovat tieteellisesti epävalideja. Sosiologiassa tämä ongelma on kuvattu Louis Althusserin termillä “interpellaatio”. Ihminen omaksuu sosiaalisen roolin muiden palautteen perusteella. Ongelmasta tehdään rooli eikä sitä pyritä ratkaisemaan vaan sitä käytetään tekosyynä oikeustasojen alentamiseen rangaistukseksi tottelemattomuudesta. Tuki ei suuntaa pärjäämiseen arjessa vaan sairaan roolin omaksumiseen ja riippuvuuteen viranomaisista. Psykiatrisessa hoidossa on siis sama autoritaarisuuden ongelma kuin poliisilla ja lastensuojelulla. Palvelu on luotu auktoriteettien aseman varmistamista varten.

 

Joku kirjoitti: "Tuo laitosjuttu sisältää sellaisen vaaran, että sen ympärille kehittyy sitten bisnes ja epätieteelliset arvioinnit."

 

Niin on käynyt vain silloin, kun muita ei päästetä vaikuttamaan keskusteluun ja arviointi tehdään salaa ja yksipuolisesti viranomaisten toimesta. Perhekeskuksessa on dialogi ja avoin käsittely. Kun vanhempia, lapsia ja yhteisöä ei voi erottaa, viranomaiset joutuvat käymään vuoropuhelua eivätkä voi tehdä epätieteellisiä arvioita ja yhteisö joutuu harkitsemaan ennakkoluulojaan ja osuuttaan syrjäytymisessä. Ammattilaiset ja yhteisön jäsenet joutuvat muuttamaan arvioitaan, muodostavat eri osapuolten kanssa teon ja haitan määritelmän ja sopivat ratkaisun siihen. Perhekeskuksen tavoite on poistaa ammattilaisten hierarkinen asettelu, jossa ylimmäksi asetettu sopeuttava lastensuojelun sosiaalityöntekijä estää yhteisössä toimivia psykologeja ja pedagogeja havaitsemasta tuen aiheita. Kyse on sosiaalipedagogisesta dialogisesta työotteesta.

 

Lisäksi olisi kiva saada terapia päin pläsiä. Sitä varten se simulointi on. "Lapsesi huusi sinulle, koska katsoit telkkaria, etkä huomannut häntä". "Lapsesi on levoton, koska häntä kohdellaan alentuvasti". "Me kohtelemme sinua hyvin, jotta opit kohtelemaan lastasi hyvin".

 

Perhekeskus on kompromissi, jossa virkavalta menettää sijoituspäätökset, mutta saa valvoa lapsen turvallisuutta ja puuttua yksityiselämään, ja jossa me perheet alistumme valvontaan, mutta pysymme yhdessä. Se on tasapuolisen sopeuttamisen ehto.

 

Perhekeskuksen malli edistäisi koko yhteiskuntaa eikä pelkästään lasta vahingoittavan vanhemman toimintaa. Sen avulla korjautuisivat monet hierarkiset virheet vankeinhoidossa, rikosoikeudessa ja organisaatiojohtamisessa. Perhekeskus keskittyy kuitenkin vain lapsiperheiden asioihin. Osallisuuteen perustuva oppimismalli toisi ammattilaiset ja tieteen edustajat yksilöiden elämään liberaalisessa merkityksessä eikä fasistisessa kontrollimerkityksessä. Tuki lakkaisi olemasta ongelmakeskeistä, jossa ammattilaiset etsivät vikoja niiden hermeneuttisen ymmärtämisen ja voimavaranäkökulman sijaan. Tiede ja kiireetön, perusteltu näkemys voitaisiin ulottaa kansalaisyhteiskuntaan sen sijaan, että yksilöt raahataan klinikalle ja laitokseen sekä pois luonnollisesta ja omasta ympäristöstä.

 

Lasten ja vanhempien erottamisen kieltäminen korjaa lastensuojelun ongelmat

 

1 Rankaisumentaliteetti ratkeaa vanhempien ja lasten erottamisen kieltämällä. Se poistaa valtion viranomaiselta rankaisukyvyn, jolloin sosiaalityöntekijä ei kykene rankaisemaan, vaikka haluaisikin. Yhdessä toimiva tuki on perheen integroiva valvontajärjestelmä viranomaisten mielivaltaa vastaan.

 

2 Aito tuki toteutuu perhekeskuksen vuoropuhelussa, arjessa ja perheelle itselleen tärkeiden asioiden keskellä annettavan palautteen kautta, objektiivisesti tunnistettuun ja yhdessä määriteltyyn ongelmaan tarkoitetun ammattilaistyön työn kautta sekä luottamuksellisessa ilmapiirissä, jossa ei ole uhkaa lapsen menettämisestä missään kriisissä.

 

3 Ennakkoluuloisuus lastensuojeluvanhempia vastaan vähenee vuoropuhelun, henkilökohtaisesti annetun perheilmoituksen (7), tasa-arvon, yhteisten tavoitteiden, yhteistyön ja institutionaalisen kannustuksen avulla.

 

4 Lasten pahoinpitely estetään samanlaisella väliintulolla ja varhaisella puuttumisella kuin nytkin, mutta samalla puututaan pahoinpitelyn syihin ja tuki suunnataan koko lasta ympäröivään yhteisöön. Lasten kuolemat estetään korvaamalla autoritaarinen kasvatusajattelu ja valtion väkivalta dialogisella vuorovaikutuksella. Vanhempien kuolemat estetään kieltämällä vanhempien kohtelu rikollisina, vaarallisina ja tuomittavina ja pitämällä meidät mukana ryhmienvälisessä toiminnassa ja lapsemme lähellä muiden valvonnassa. Turhat huostat loppuvat siksi, että huostaanotot kielletään eikä niitä enää voi tehdä terveille ja iloisille lapsille virkamiehen ja vanhemman välisen valta-asetelman takia

 

5 Lastensuojelun ruuhkat poistuvat keskustelusta siksi, että ne ovat aina olleet rahoituksen ja autoritaarisen vallankäytön pyytämistapoja politiikassa, eikä mitään ruuhkaa ole todella olemassa. Perhekeskus vähentää perhetyöilmoituksia, koska ilmoittajilla ei ole yhtä monta aitoa huolta kuin ennakkoluuloja vanhempia vastaan. Perhekeskus lyhentää hoitoaikoja, koska tuki perustuu todelliseen haitan korjaamiseen ja välittömään palautteeseen, eikä jatka nykyisiä eristyskausia, joita sosiaalityöntekijät jakavat heikentääkseen vanhemman ja lapsen kykyä vastustaa. Lastensuojelun ikuinen noin 1.3 Mrd tasainen rahoitus pienenisi siksi, että lasten sijaishuoltoa ei enää rahoiteta täysi-ikäisyyteen asti. Sosiaalityöntekijöiden virkojen vähyys korjautuu siksi, että he ovat itse luoneet palveluntarpeen ja tekaiseet huolet, eivätkä he edes käytä kuin puolet työajastaan asiakkaiden kohtaamiseen.

 

6 Perhekeskus korjaa Suomen syvän kyvyttömyyden käsitellä perheväkivaltaa takaamalla suomalaisille luotettavan, turvallisen ja aidon kohtaamisalustan perhekeskuksessa.

 

8 Perhekeskus poistaa ammattilaisten hierarkisen asettelun keskittämällä kommunikaation tasavertaisesti koko lasta ympäröivälle yhteisölle, eikä "asiantuntijan ja johtoportaan välille" sekä poistamalla sijaishuollon, jolloin rankaisumentaliteetti poistuu myös varhaiskasvatuksen, pedagogian, psykologian, koulun ja lastensuojeluviraston väliltä.

 

Teemu Ruskeepää    Ota yhteyttä adressin tekijään