Draamassa on ideaa!

JOkaisella lapsella on oltava oikeus osallistua draamaopetukseen. Siinä ketään ei jätetä yksin vaan kaikki osaavat ja onnistuvat sekä oppivat toimimaan yhdessä, ratkomaan ristiriitoja ja tarkastelamaan asioita erilaisista näkökulmista.

Tätä tarvitaan

Jos päättäjiä ja tuoretta presidenttiämme kiinnostaa nuorten hyvinvointi ja heidän tulevaisuutensa, niin draamasta tehdään kaikille yhteinen oppiaine. Olen opettanut draamaa valinnaisaineena kuutisen vuotta ja huomannut kuinka nuoret ovat päässeet tuntemaan itseään aivan toisella tavalla kuin perinteisessä opetuksessa. Osa kollegoista on ihmetellyt tätä ihmisenä kasvamista joidenkin nuorten kohdalla erityisen paljon.

Draamasta on ollut iloa lähiympäristölle, sillä pienellä paikkakunnalla ei harrastusmahdollisuuksia ja esiintymistilaisuuksia ole paljonkaan. Olemme kutsuneet päiväkotilapsia, vanhuksia ja vanhempia esityksiimme ja jokaisesta tällaisia tilaisuuksia tulisi järjestää enemmän ja useiden mielestä on erityisen upeaa, että draamaa opetetaan koulussa.

Levottomuus luokkatilanteissa on lisääntynyt huomattavasti viime aikoina, sillä nuorilla ei ole keinoja kuinka käsitellä vaikeita asioita, joita heidän lähiympäristössään voi tapahtua. Välillä nuori ei itsekään ymmärrä omaa käytöstään tai syytä siihen, minkä takia käyttäytyy levottomasti tai häiriöitä aiheuttaen. Draamatunneilla on mahdollisuus oppia itsestään paljon. Käsitellä itselle tärkeitä asioita turvallisessa ja kannustavassa oppimisympäristössä asiaan perehtyneen opettajan johdolla.

Mielestäni nuoremme ansaitsevat turvatun tulevaisuuden ja heillä on oikeus oppimiseen myös draaman keinoin - antakaamme heille siihen mahdollisuus!

Olen odottanut entisenä opettajana. 1980 luvulla oli toivoa ,että draaman käyttäminen opetuksessa todella yleistyisi. Nyt 3:n ala-asteikäisen koululaisen 6 v opetusta (lastenlasten) seuranneena , voin sanoa , ettei draamaa näy.

VALISTUSTEATTERIN VALLANKUMOUS
”Teatteri haastaa ajattelemaan”

Yhteiskuntamme hektinen, materialismiin ja egoismiin suuntautunut tila on johtanut siihen, että kansamme mielenterveys kukkii mitä monimuotoisimpia ongelmia; huumeiden käyttö on lisääntynyt rajusti, Hiv tartuntojen kasvu seuraa holtitonta sukupuolikäyttäytymistä, 1/5 naisista sairastaa syömishäiriötä ja 20 % väestöstä kärsii muista mielenterveysongelmista – eikä tämä ole kuin vasta alkua luettelolle. Varmaa on, että jokainen meistä on törmännyt vastaavanlaisiin ongelmiin, jollei omalla kohdalla, niin ainakin lähipiirissä. Mikäli koulujen oppilailleen antama terveyden ja elämäntiedon valistus olisi toiminut toivotulla tavalla, tuskin näin laajamittaista ongelmankasvua olisi tapahtunut. Ei kai kukaan aloittaisi huumeidenkäyttöä, mikäli todella ymmärtäisi mistä siinä on kysymys? Kuinka moni meistä toimisi paremman elämän eteen, jos vain todella käsittäisi mitä ja miksi jotakin tulisi tehdä?
Ongelmaan on olemassa toimiva ratkaisu! Teatteritaide antaa mahdollisuuden aiheensa todellisuuden kokonaisvaltaiseen heijastamiseen, joten sen keinoin voidaan esittää minkä tahansa asian kaikki puolet avoimesti ja mikä parasta, myös tuomitsematta. Kun katsoja saa monipuolisen näkemyksen valistettavan aiheen, niin faktoista, kuin sen tunneperäisistä vaikutuksista, voimme luottaa siihen että se osaa tehdä oikean ratkaisun saamansa tiedon pohjalta. Perinteinen asiapohjainen valistus ei ensinnäkään kykene välittämään realistisesti niitä tunneperäisiä vaikutuksia jotka aiheeseen liittyvät, jonka lisäksi sen jakama faktatieto on aina tavalla tai toisella puolueellis-sävytteistä. Kuitenkin juuri tunnepohjalta tehdään nämä elämää vahingoittavat päätökset, vai voidaanko väittää että jonkun huumeidenkäyttö on alkanut faktasyistä? Lisäksi asiapohjaisen tiedonvälityksen vaara on siinä, ettei se kosketa kuin aiheesta kiinnostunutta vastaanottajaa. Kuinka moni nuori on kiinnostunut kuuntelemaan huumeista vielä siinä vaiheessa kun aihe muutoinkin ällöttää, tai varsinkaan enää silloin kun sen keskellä jo elää?
Teatterivalistus toimii, koska se koskettaa yhtäaikaiseksi katsojansa kaikkia aisteja. Lisäksi sen hetkessä syntyvä illuusio pakottaa katsojansa olemaan tilanteessa aktiivisesti läsnä. Toisin kuin elokuvassa, jossa mielikuvatarjonta on valmiiksi rakennettua, eikä katsojaa täten haasteta ajattelemaan, joutuu hän teatterissa aktiivisesti rakentamaan todellisuutta näyttämölle asetetun illuusion taakse. Teatteriesitystä katsoessaan yleisö on jatkuvassa kontaktissa elävän näyttelijän, sekä näyttämölle syntyvän tilanteen kanssa. Katsoja rakentaa päässään ratkaisuja näkemäänsä, pohtii syitä ja seurauksia, sekä kohtaa aiheen henkilökohtaisella tasolla – turvallisesti etäännytettynä metatason tarinana. Teatterin keinoin saamme katsojat kokemaan valistettavat aiheet turvallisesti, ilman että heidän tarvitsee itse kokeilla kaikkea käytännössä. Vain teatterin avulla voimme päästä lähimmäksi sitä totuutta ja maailmaa, jota yritämme valistettavalle hahmottaa. Teatteri on todellisuuden peili ja siksi se on ainoa keino juurruttaa valistuksen ydin vastaanottajansa selkäytimeen.
Teatteri tarjoaa valistuksen kentälle monia eri keinoja. Perinteinen esitystoiminta on saanut lisäkseen monia toiminnallisia teatterimuotoja, kuten draamaprosessit, työpajat ja foorum-teatteri, yms. Osallistavissa työpajamuodoissa katsojat pääsevät havainnoimaan oman käyttäytymisensä vaikutusta käsiteltävään aiheeseen, näkevät vertailukohteita omalle toiminnalleen ja saavat suoraa palautetta ratkaisuistaan. Kokemuksellinen vastaus ylittää tiedon ja rikastuttaa mielikuvitusta, sillä se koskettaa yhtä lailla sekä oikeaa ”taiteellista”, että vasenta ”tieteellistä” aivopuoliskoa. Pohtikaa yksinkertaista esimerkkiä puhua oppilaille sokeudesta. Onko puhuttelevampaa pitää aiheesta asiapohjainen luento, vai laittaa heidät kulkemaan parinsa johdattelemana kaupungilla silmät sidottuina? Jälkimmäinen tapa johdattaa oppilaan välittömän kokemuksen hetkeen, jota ei ole helppo unohtaa tulevaisuudessakaan.
Valistavaa teatteria tulisi tehdä sen kiistattoman toimivuuden lisäksi myös sen takia, että se kasvattaa nuoria käymään teatterissa, sillä vain harva löytää teatterin ilman ohjausta. Valistava teatteri voisikin olla kouluissa lähtökohta nuorten kulttuurikasvatukseen. Näin ollen lyötäisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hyvän taide-elämyksen lisäksi oppilaat saisivat elämyksellistä koulutusta kohti terveempää itsetuntoa. Eikä koulujen tarvitse pelästyä, sillä teatterivalistuksen ei tarvitse maksaa heille maltaita. Monet harrastajateatterit tarjoavat sisällöllisiä ja laadukkaita teatteriesityksiä lähes pilkkahintaan, eikä hyviä toiminnallisia työpajoja tarvita minimissään vetämään kuin yksi asiansa osaava henkilö. Yhden ihmisen palkan muutamalta työtunnilta ei luulisi kaatavan yhdenkään koulun taloutta. Lisäksi erilaisia draamaohjaamisenkursseja järjestetään useallakin eri taholla, joten kouluilla on hyvä mahdollisuus tehdä sijoitus kouluttamalla omaa henkilökuntaansa teatterityön osaajiksi. Aktiivinen koulu voisi ottaa kyseisten esitysten valmistamisen vuosittaiseen opetusohjelmaansa ja kiertää valmiin esityksen kanssa muillakin kouluilla. Hyvä lähtökohta esityksen valmistamiseen on kysymys, jonka parissa nuoret itse tällä hetkellä painivat. Teatterin avulla voi helposti tutkia vaikeitakin asioita ja samanikäiseen näyttelijään on aina helpompi samaistua. Yhtä lailla nämä kaikki vaihtoehdot johtavat siihen, ettei teatteri olisi enää vähemmistön herkkua, eikä valistus niin vastenmielistä.
Teatteri tekee muutakin kuin valistaa: nyky-yhteiskunnan koneellistetussa ja valmiiksi pureskellussa ympäristössä passivoidumme ja unohdamme kaikkein tärkeimmät elämäniloon johtavat taidot. Eräässä laulussa isä toivoo, että poika oppisi ajattelemaan ja juuri sitä teatteri meille opettaa; tajuamisen ilmapiiriä. Ymmärryskyvyn, ajattelutaidon ja mielikuvituksen lisäksi opimme kontaktikykyä, empatiaa ja käsitämme inhimillisyyttä realistisesti. Teatteri auttaa ihmistä riisumaan roolinsa, löytämään itsensä ja eheytymään. Tähän ei perinteinen valistus kykene! Toisin kuin perinteinen valistus, teatteri ei ole koskaan irrallaan elämästä, sillä se sisältää aina seuraavat kolme inhimillisyydelle olennaista kysymystä: mistä minä tulen, kuka minä olen ja mihin olen menossa?

On suorastaan hämmästyttävää ettei yhteiskuntamme näe, miten teatterivalistukselle on huutava tarve! Jokainen tarvitsee valistavaa teatteria! Jokaisen tulisi katsoa turvallisesti etäännytettyä elämää, jotta se kykenisi pysymään todellisuudessa. Se mikä kuullaan – unohdetaan, se mikä nähdään – muistetaan, mutta se mikä koetaan – opitaan.

Kaikkien noiden loistavien sisältökommenttien lisäksi kannattaa korostaa, että draama on varsin edullinen oppiaine toteutettavaksi. Minimissään draama-oppitunnille riittää tyhjä tila. Muita draama-materiaaleja löytyy kouluista jo valmiina (cd-soitin, paperia, kyniä, ym....) ja mitä ei löydy voi lainata kirjastosta, tuoda kotoa jne (mm. sanomalehdet ovat loistavaa draamamateriaalia). Vain mielikuvitus on rajana. Draamaoppitunneille koulun ei tarvitse hommata oppikirjoja eikä draamaa varten tarvita erikoismateriaaleja (puuta, savea ym.) tai -työvälineitä (soittimia, dokumenttikameraa, älytaulua). Monissa kunnissa myös opettajat ovat jo valmiina, koska monet (mm. minä) ovat tehneet draamakasvatuksen aineopinnot. Luokanopettajat taas opettavat kaikkia peruskoulun luokilla 1-6 olevia aineita jokatapauksessa.

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2010/liitteet/okmtr01.pdf

Siinä on tulevaisuuden peruskoulun oppiaine- ja tuntijakouudistuspohdintaa. Draama sisältyisi "Taide ja käsityö" -oppiainekokonaisuuteen (ks. s. 159). Eli suunnitteilla on ja vuosiviikkotuntejakin ihan kivasti :)

#6: Wilma - Draama on edullista toteuttaa

Totta! Meitä draaman aineopinnot tehneitä on runsain mitoin ja me haluamme päästä käyttämään sitä ammattitaitoa, jonka olemme hankkineet.

Olen seurannut myös ulkomaista kehitystä esim. Amerikassa, jossa taistellaan samasta asiasta; taito- ja taideaineiden asemasta. Näyttäkäämme maailmalle, että Suomesta tulee muutakin innovaatiota. Näyttäkäämme, että Suomessa uskalletaan tehdä tulevaisuuden ratkaisuja!

Jos päivässä olisi 34 tuntia ja budjetti olisi rajaton, tämä olisi ihan kiva ajatus. Nyt ei.

Hyvä idea.

#9: Kansanääni - Kiva ajatus

Suomalaisessa peruskoulussa on tällä hetkellä vähemmän oppitunteja kuin keskimäärin Euroopassa/maailmassa, joten vuorokautta ei varmaan tarvitsisi tämän takia pidentää. Mitä budjettiin tulee, ennalta ehkäiseminen on aina halvempaa kuin vahinkojen korjaaminen. Jos draaman avulla saadaan vähennettyä kiusaamista, syrjäytymistä, pahaa oloa ym. se on varmasti jopa taloudellinen oppiaine. Kysymys siis kuuluukin, jollei nyt, niin milloin sitten?

Näissä kommenteissa kirjoitetaan teatterista ja draamasta -aivan kuten DICE-tutkimuksessakin. Toivon, että Suomessakin käytettäisiin tätä sanaparia. Teatterin opetuksen ammattilaisia on monen nimisiä ja moninaisuuden taustalla ovat erot koulutuksellisissa taustoissa: Teatteriopettajat ovat teatteritaiteen maistereita (joukossa on tohtoreitakin), joilla on teatterin aineenopettajan muodollinen pätevyys opettaa teatteria kaikilla opetusasteilla. Draamaopettajat ovat kasvatustieteen maistereita, jotka ovat opiskelleet draaman sivuaineopinnot (60op) kenties useimmiten äidinkielen tai luokanopettajaopintojen ollessa opiskelujen pääaineena. Draamaopettajilla on sivuaineopintojen vuoksi kelpoisuus opettaa teatteriaineita perusopetuksessa (lukioasetus A 719/1984). Lienee selvää, että teatteriopettajilla on syvempi osaaminen teatterista taideaineena kuin henkilöllä, joka on opiskellut teatteria/draamaa sivuaineena tai täydennysopintoina. Jotta ammattinimikeviidakko olisi vielä sekavampi, Suomessa voi kouluttautua myös teatteri-ilmaisun ohjaajaksi muutamassa ammattikorkeakoulussa. He opiskelevat monipuolisesti teatterin laajaa kenttää, mutta opintoihin ei kuulu kasvatustieteen opintoja ja siksi heille ei muodostu kelpoisuutta opettaa teatteria ja draamaa perusopetuksen kentällä (esim. ala- ja yläkoulu ja lukio).
Vaikka tämä koulutuksellisten taustojen selkeyttäminen meneekin tässä yhteydessä sivuraiteille, kertonee sekin omalla tavallaan siitä, että teatteria on koetettu puhkaista opetettavaksi aineeksi eri perusopetuksen asteilla, vapaan sivistystyön ja harrastuskentällä monella tapaa. Kursseille ja kerhoihin tulijoita on aina enemmän kuin mahtuu. Teatterin opetuksen ammattilaisia koulutetaan julkisin varoin, mutta täystyöllistyminen julkisesti rahoitetuissa opinahjoissa on lähes mahdotonta. Mitä työtä varten heitä oikeastaan koulutetaankaan jos teatteria ja draamaa ei olisi aikomuskaan tunnustaa tärkeäksi oppiaineeksi taideaineiden joukossa perusopetuksessa ja elinikäisessä oppimisessa? Mielestäni asenneilmapiiri on jo kauan ollut hyvin myönteinen ja muutosta odottava kasvatuksellista teatteria ja draamaa kohtaan. Usein teatteri-/draamaopetuksen järjestämisestä puuttuukin vain raha ja opetukselle osoitettu aika lukujärjestyksissä tai kurssitarjottimilla - tahtoa, näkemystä tai ymmärrystä ei puutu. Toivon, että he, joilla on valta tehdä teatterin ja draaman opetus mahdolliseksi niin ikään ymmärtävät kasvatuksellisen teatterin ja draaman arvon ihmisen sivistykselle ja elämäntaitojen oppimiselle.

Draamassa on todella ideaa! Sen avulla voidaan aratkin oppilaat saada mukaan ja saada heistä luovia ihmisiä. Kaikkinainen tiedon pänttääminen ei ole tarpeen. ieto vanhenee ja unohtuu. Draaman vaikutus on elinikäinen.

Olen ollut taiteen perusopetuksen teatterikoulun ohjaajana 20 vuotta Härmänmaan aluella.Olen tutustunut ihanin nuoriin ihmisiin,joilla on sydän ja aivot paikalla.Jätän tulevaisuuden rauhallisellä mielellä heidän hoidettavaksi.Taiteen perusopetus kitkee turhan itsekyyden ja opettaa hyväksymä erilaisuutta,mutta kasvattaa personallisuutta.

bra

erittäin hyödyllinen opetustapa nuorille kohtaamaan eri tilanteita.

#16: routser - draamassa on ideaa 

 Olen jo niin kyllästynyt tähän draamaan. Aina on the situation säätämässä, ja ronnie ja sammi the sweetest bitch nyrkkinuottaisilla, lopettakaa jo se pieksäminen, pistä jo snooki housut jalkaan

Eläköön "köyhä teatteri"!