Jo nyt lapset oireilevat aikuisen kaipuutaan. Kohta, odota hetki. Huomion saa, kun puree, sylkee, potkii, raapii, särkee, huutaa aikuiselle turpa kii, latelee pahimmatkin kirosanat ja karkaa aikuisen ulottumattomiin. Tässä sinfoniassa aikuinen vielä yrittää hoitaa lasten lisäksi ruokatilaukset, kattaukset, lepohuoneen sänkyjen laiton, petaukset, vaatehuollon, suunnittelun, valmistelun, palaverit töissä ja vanhempien kanssa muita yhteistyötahoja kuten neuvolaa, terapeutteja jne unohtamatta, päivittää pedanettia ja wilmaa, muistuttaa vanhempia ilmoittamaan tulevan viikon hoitoajat, huolehtii tehostetun tuen lasten yksilötuokioista ja sosem häiriöisten vuorovaikutusleikkikerhosta, käy välillä paikkaamassa toisen ryhmän henkilöstövajausta käy kahvitauolla - eikun sehän meni jo niinkuin lukemattomina päivinä kuluneena vuonna sivu suun. Luontaisetuateria hotkitaan pureskelematta kylmänä, samalla lattioita tai/ja peppuja pyyhkien neniä niistäen, ruokaa juomaa lapsille tarjoten. Itse viime tipassa hölkkäät vessaan, kun nyt sitten on ihan pakko päästä. Pöntöllä istuessasi ajattelet ohikiitävän hetken jääväsi loppupäiväksi lukitun oven taa, mutta eihän työkavereita voi jättää pulaan, lapsista puhumattakaan. Kotona ihmettelet, kun et jaksa puhua tai liikahtaa sohvalta - ajatukset pyörivät työasioissa. Mitä olisi pitänyt ehtiä vielä, huomasinko sitä hiljaista kilttiä lasta ollenkaan. Muisti pätkii, uni on katkonaista, sydän tykyttää rytmihäiriöitä. Aamulla sama ralli uudestaan. Alalla 28- vuotta, käteen n. 1900€/kk, käykö kateeksi ? Itseä ei ihan kamalasti aina jaksa hymyilyttää, vaikka virallinen linja onkin, että hyvinhän meillä täällä päiväkodissa menee... Lapsiakin tulee sääli. Miettikää nyt vähän tarkemmin näitä suhdelukuasioita - edes...