Adressi Vantaan erityisluokkakeskittymien purkamista vastaan

Hei kaikki,

olen laatinut seuraavan tekstin, jossa pohdin hieman tulevaa erityisluokkien purkua. Toivoisin, että ehtisitte kommentoida tätä jotenkin (konkreettisia ehdotuksia). Olen lähettämässä tekstin jonkin päivän sisällä opetuslautakunnan jäsenille.

T. Vesa Haapala (Vantaa)

”Vantaa säilyttää peruskoulun erityisluokat, mutta siirtää ne lähikouluihin.” Tutustuin tähän lehdissäkin esiintyneeseen lauseeseen syyskuussa, kun istuin vaimoni kanssa erityisoppilaiden vanhemmille suunnatussa tiedotustilaisuudessa Vantaan Veromäessä, joka on yksi erityisopetusta tarjoavista kouluista. Asiaa esitellyt perusopetuksen johtaja Ilkka Kalo kertoi sorvanneensa muutosta kesälomistaan tinkien. Esittelyn edetessä toivoin yhä hartaammin, että hän olisi lomaillut joukkoineen kuten me tavalliset kuolevaiset.

Kalo tähdensi, ettei kyse ole säästöistä. Kyseessä on pedagoginen hanke, jolla vastataan nyky-yhteiskunnan haasteisiin entistä paremmin. Aina kun kuulen sanan paremmin, tiedän, että syyt ovat taloudellisia ja poliittisia. Koulutukseen käytettävät varat eivät lisäänny. Vantaalla on yhä kasvava joukko erityistukea tarvitsevia oppilaita. Palvelut on tuotettava entistä tehokkaammin. Ehkä ei ole syytä vähätellä pedagogistakaan ulottuvuutta: byrokraatit ovat saaneet kuningasidean tampattuaan vuosikaudet heitä varten järjestetyissä koulutustilaisuuksissa.
Tilaisuudessa Kalo esitti pelastavansa lapset lähikouluihin. Tähän saakka heitä on raahattu pitkin Vantaata. Vastassa oli kriittisten kysymysten tulva. Kalo vastasi haasteeseen kylmän rauhallisesti, eikä ihme onhan hän vetänyt pitkään koulutustilaisuuksia sarjassa ”Yhtenäisen perusopetuksen kehittäminen kunnassa ja koulussa”, luentojen kohderyhmänä opetustoimen pedagoginen johto, rehtorit ja opettajat, kokoontumispaikkoina Sokos Hotelsit ja Holiday Innit, vain 290 euroa/2pv ja 174 euroa/pv. Jumppasaliin kokoontuneet vanhemmat saivat vastaansa esityksen, jossa tilastot, läheisyys, samanarvoisuus ja mahdollisuus löivät kättä. Tosiasiaksi paljastui silti, että kolmessa vuodessa Vantaan reilusta kahdestasadasta erityisluokasta on jäljellä noin neljäkymmentä. Varsinaisen erityisavun piiriin jäävät kaikkein vaikeimmat tapaukset.

Pari viikkoa myöhemmin kuuntelin vanhempainillassa koulun johdon ja erityisopettajien kohteliaita, mutta voimakkaita puheenvuoroja. He pyysivät järjestäytymään vanhempainyhdistyksenä ja laatimaan lausuntoja, osallistumaan hanketta vastustavaan adressiin sekä pyytämään arvioita psykologeilta ja psykiatreilta. Parasta vaikuttamista olisivat yhteydenotot opetuslautakuntaan.
Miksi koulun henkilökunta lähetti tällaisen signaalin, vaikka perusopetuksen johto kehittää hiki päässä lasten etua? Siksi, että joustavat opetusjärjestelyt ja resurssien kohdentaminen tarkoittavat käytännössä sitä, että kaikki kärsivät. Harkiten rakennetut pienryhmät ja vuosien aikana synnytetyt verkostot puretaan. Asioita aletaan ratkoa asuinpaikkojen sanelemin ehdoin.
Perusopetuksen eliitin suurin silmänkääntötemppu on laskelma, jossa koulut saavat erityisopettajan kahdeksaakymmentä oppilasta kohden, kun nykyisin kouluissa on yksi erityisopettaja kahtasataaviittäkymmentä oppilasta kohden. Tämä tilastollinen väistöliike huonontaa erityisopetusta tarvitsevien lasten tilannetta siten, että he kilpailevat muiden oppilaiden kanssa erityistuen mahdollisuudesta. Erityistuki ei kohdennu sitä kipeimmin tarvitseville oppilaille. Tähän saakka heille on tarjottu apua siksi, että heidän on katsottu tarvitsevan sitä. Jokaisen erityisoppilaspaikan jalustana ovat asiantuntijoiden tutkimukset sekä lasten kanssa työskennelleiden opetuksen ja esiopetuksen ammattilaisten havainnot.

Kun erityisopettajat ja kouluavustajat jaetaan lähikouluihin, on niissäkin mahdollista opiskella pienryhmissä, väitti Kalo. Suunnitelma rakentuu ilmaisuille voivat, on mahdollista ja tarvittaessa. Kuka takaa, että opettajat ja avustajat siirtyvät lähikouluihin tarvittavassa ajassa, jos ylipäätään siirtyvät? Ehkä pienryhmiä ja opetuksen tukimuotoja perustetaan, jos rehtorit katsovat sen tarpeelliseksi. Mutta miten taataan, että koulut täyttävät erityisopettajien paikat ja että pienryhmät saadaan suunniteltua siten, että ne todella tukevat oppimista nykyistä vastaavalla tasolla? Kuinka opettajat jaksavat ja selviävät, kun luokissa on hyvin erilaisista ongelmista kärsiviä lapsia sekoittamassa opetusta? Mahdollinen erityisluokka, joka on osa lähikoulua, kokoaa eri ongelmista kärsiviä, jopa eri-ikäisiä oppilaita. Tällainen paikallinen erityisluokka luo erittäin suuren negatiivisen leimautumisen vaaran – ”vammaiset” ja ”häirikköporukan” tuntee jokainen, joka on käynyt koulua.

Mielenkiintoista on, että musiikkia, kieliä tai muita erikoisaloja opiskelevat lapset voivat entiseen tapaan valita koulunsa. He eivät menetä mahdollisuuksiaan. Oppilaille, joiden haasteena on selviytyminen, ei ole vaihtoehtoja. Tiedotustilaisuutta vetänyt Kalo korosti, että erityisoppilaidenkin on sopeuduttava yhteiskuntaan. Vantaalla siis kokeillaan sopeutumista lapsilla, jotka kärsivät eriasteisista sosiaalisista, neurologisista, psykologisista ja psykiatrisista ongelmista. Täällä tahdotaan tutustua käytännössä siihen, millainen lenkki he ovat talouden, tulosten ja uuden tasa-arvon määrittämässä yhteiskunnassa ja millaista selviytymisen eetosta he perheineen toteuttavat. Kiitos, Ilkka Kalo, että autat meitä vanhempia heräämään viimein todellisuuteen! Olemme vakuuttuneita, että juuri erityislapset perheineen ovat kohderyhmä, jolla on syytä tutkia sosiaalisista haasteista selviytymisen lainalaisuuksia.
En voi peitellä ironiaa, mutta päätelmäni ovat linjassa sen retoriikan kanssa, jolla Kalo torpedoi vanhempien esittämät, sosiaalisiin ja emotionaalisiin kipukohtiin paneutuvat kysymykset. Vantaan perusopetuksen johtoportaalle tasa-arvo merkitsee sitä, että kaikki asetetaan samalle viivalle yksilöllisistä ominaisuuksista huolimatta. Erityislasten ongelmat ovat kognitiivisia kauneusvirheitä, ja ne voidaan ratkaista suurissa ja heterogeenisissa opetusryhmissä asianmukaisin opetusjärjestelyin.

Tosiasiassa ihmisten toisistaan poikkeavat kognitiiviset kyvyt eivät muodosta yhteiskunnallista haastetta, sillä kyse on yksilöiden välisistä luonnollisista eroista. Varsinaisia dilemmoja ovat kyvyttömyys sisäistää tai soveltaa sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä sekä vakavat keskittymisen ongelmat neurologisine taustoineen – juuri nämä seikat tekevät monista oppilaista, esimerkiksi omasta pojastani, erityisoppilaita, joiden oppimisympäristöön ja opetusmetodeihin on tähän saakka katsottu tarpeelliseksi kiinnittää huomiota. Onneksi Vantaalla ongelmat ovat ohi. On tuo siunattu lähikoulujen tasa-arvoistava ja yhteisöllinen ilmapiiri.

Hyppy, johon nykyisten opetusjärjestelyjen purku toteutuessaan erityislapset pakottaa, vertautuu haasteiltaan tilanteeseen, jossa aikuinen siirretään uransa kriittisessä vaiheessa työympäristöön, jota hän ei tunne ja jonka sääntöjä ja käytäntöjä hän ei pysty itsestään riippumattomista syistä seuraamaan. Kuitenkin tätä henkilöä koskevat tavanomaiset suoriutumistavoitteet, ja hän on jatkuvan vertaisarvioinnin kohteena. Työnohjauksellisena tukena hänet sijoitetaan ajoittain toisten alisuorittajien joukkoon. Mahdollisuutta rakentavampaan työympäristöön ei ole. Jokainen ymmärtää, millaisia vaikeuksia tilanne aiheuttaa opettajille ja vanhemmille, tärkeimmistä eli oppilaista puhumattakaan.

Erityisoppilaat voivat kehittyä ja selvitä yhteiskunnassa. Heidän mahdollisuutensa ovat hyvät, kun he saavat tarvitsemansa tuen turvallisessa ympäristössä. Niitä tarjoavat koti, ohjatut harrasteet ja koulut, joilla on osaaminen ja resurssit erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten auttamiseen. Erityisopetuksen lippulaivat, kuten Vantaan Veromäki, ovat antaneet tästä erinomaisen näytön.

Pyydänkin kaikkia mukaan tämän järjettömän hankkeen pysäyttämiseen. Sen kaatuminen voi koitua myös nykyisen johtoportaan eduksi: heidän ei tarvitse olla ruma alaluku suomalaisen kouluelämän historiassa.