Adressi Vantaan erityisluokkakeskittymien purkamista vastaan

Omakohtaista kokemusta lähiajoilta, kun erityistä tukea tarvitseva oppilas on vanhempien vaatimuksesta (vastoin asiantuntijoiden suosituksia) yleisopetusluokassa: EI toimi (ainakaan tässä tapauksessa) . Lapsi kyllä saattaa tulla sosiaalisesti toimeen omanluokkalaistensa ikätovereidensa kanssa, mutta ilmeisesti kuitenkin turhautuu siihen, ettei opi samaan tahtiin kuin luokkatoverinsa. Tästä tietysti sitten rupeaa oireilemaan, ja kohdistaa tunne-elämän (tai muut) ongelmansa koulun pienempiin"normi"oppilaisiin välitunneilla/ siirtymätilanteissa tms. kuristamalla, tönimällä, potkimalla,hakkaamalla ja rikkomalla toisten tavaroita. Avustajansa läsnäollessa. Tässä tapauksessa integrointi ei ole onnistunut, kun tuloksena on ryhmä hysteerisesti pelkääviä ja itkeviä koululaisia.

Lapsi tarvitsee rakkautta, tukea ja rajoja, ja rajojen asetuksen on lähdettävä meistä vanhemmista.Niin "normi"-kuin erityislapsillekin. Koulu on kasvatuskumppani, ei kasvattaja. Kyllä se lapsen tarpeiden tunnistamisen ja rajojen asettamisen täytyy tapahtua myös kotona. Sääliksi käy tätä erityislasta, jolla ei varmastikaan ole päivissään montaa onnistumisen tunteen hetkeä.

Lähikouluajatus sinänsä on kaunis, mutta pelkään, että yllämainituista tilanteista tulee arkea yhä useammissa kouluissa ja luokissa. Myös "normi"lapsellani on oikeus turvalliseen koulupäivään ja opetukseen, jossa resurssit on mitoitettu oikein.