Nykyajan lastenkasvatus on retuperällä

Nykyään lapset ja nuoret voivat pahoin. Suuri syy lasten ja nuorten pahoinvointiin on se, kunei ole enää kunnollisia rajoja, ei sääntöjäm ei ohjeita lapsille. Lasten annetaan aina tehdä mitä tahansa eikä vanhemmilla ole heille aikaa, vanhemmille työ on tärkeintä ja rahalla korvataan aikaa ja huomiota. Lapsia ei enää opeteta kunnioittamaan toisia ihmisiä. Toisen ihmisen kunnioittaminen on asia, jossa tosin meillä jokaisella on opittavaa, en minäkään siinä täydellinen aina ole, mutta sitä voi ja pitääkin ihmiselle opettaa heti lapsesta alkaen sitä toisen ihmisen, erilaisenkin, kunnioittamista ja arvostamista. Sitä pitäisi teroittaa lapsillekin mutta harvoin, niin valitettavan harvoin nykyään enää sitä asiaa teroitetaan.

Tässä on jälleen Aaro Leikkarin puhetta siitäkin asiasta tälle Suomen kansalle joka pimeydessä vaeltaa:

Lasten kasvatus

Ja Herra sanoi Samuelille: "Katso, minä teen Israelissa sellaisen teon, että joka sen kuulee, sen molemmat korvat soivat.  Sinä päivänä minä annan toteutua Eelille kaiken, mitä olen hänen sukuansa vastaan puhunut, alusta loppuun asti.  Minä ilmoitan hänelle, että minä tuomitsen hänen sukunsa ikuisiksi ajoiksi sen rikoksen tähden, kun hän tiesi poikiensa pilkkaavan Jumalaa eikä pitänyt heitä kurissa.  Sentähden minä olen vannonut Eelin suvusta: 'Totisesti, Eelin suvun rikosta ei koskaan soviteta, ei teurasuhrilla eikä ruokauhrilla'",  1.  Sam.  3: 11-14

Sillä käsky on lamppu, opetus on valo, ja kurittava nuhde on elämän tie,  Sananl.  6:  23.

Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia,  Heb. 12: 7.

Ateistisen humanismin pauloihin harhautuneet ihmiset ovat toimintansa suunnittelussa ja toimeenpanossa kohdistaneet voimakkaasti huomionsa lapsiin.  Tämä tuli näkyvästi esille jo aikaisemmin, kun tarkasteltiin evoluutioteorian pakkosyöttöä kouluissa ja mediassa.

On johdonmukaista, että lasten kasvatus on ollut kokonaisvaltaisemminkin huomion ja toimenpiteiden kohteena.  Pimeyden henkivalta, joka kaiken takana on varsinainen toimeenpanija, on vihkiytynyt ”varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan”, joten hävitystyö tuottaa sitä täydellisemmän tuloksen, mitä nuorempana lapsi otetaan mukaan tähän ohjelmaan.  Joh.  10: 10.

Poliisineuvos Viljo Eloranta osui lainoppineen tarkkasilmäisyydellä arviossaan oikeaan.  Vuonna 1971 Rikosoikeuden luennollaan hän sanoi kuulijoilleen, että te tulette näkemään hyvin vakavia seurauksia yhteiskunnassa sen seurauksena, että Rikoslain pahoinpitelysäännöksiä ollaan muuttamassa niin, että kaikenlainen lasten ruumiillista koskemattomuutta loukkaava käyttäytyminen vanhempien taholta tulee rangaistavaksi teoksi.  Luento pidettiin Poliisiopiston päällystöoppilaille.

Eloranta tuomitsi jyrkästi tällaisen lainmuutoksen asiantuntemattomaksi ja vaaralliseksi kannanotoksi.  Hänen mukaansa ihminen, joka rinnastaa isän tai äidin lapseensa kohdistaman tarpeellisen kurittamisen pahoinpitelyyn, ei ymmärrä lapsen kasvattamisesta mitään.

Aikuisia ihmisiä varten säädetään monenlaisia lakeja, joiden rikkomisesta on seurauksena ankaruudeltaan erilaisia rangaistuksia.  Aikuiset tarvitsevat siis rangaistuspelotteen, että yhteiskunta voisi toimia oikein ja järjestys säilyisi.  Miksi lapsia ei saisi kasvattaa rangaistuksen uhan alaisina?

Kaikissa järjestäytyneissä yhteiskunnissa on nähty ja ymmärretty se, että ihminen, lapsi tai aikuinen, ei läheskään aina halua eikä kykene elämään oikein, jos

a)     hänelle ei anneta elämänohjeita

b)     ohjeiden noudattamista ei valvota

c)     ohjeiden rikkomisesta ei aseteta rangaistusseuraamusta.

Pelkkä rangaistuksen uhka riittää useimmiten estämään väärän käyttäytymisen.  Mutta ollakseen riittävän tehokas uhan pitää olla konkreettinen.  Se tarkoittaa, että rangaistus pitää tarvittaessa myös panna täytäntöön ja se pitää tuntua niin pahalta, että pelko siitä riittää torjumaan ihmisen halun tehdä pahaa.  Siinä on rangaistuksen suuruuden mitta.

Lapset ovat erilaisia jopa samassa perheessä.  Tämä tarkoittaa sitä, että yleisenä kasvatusohjeena pätee ainoastaan se, että vanhemmat todella rakastavat lastaan.  Tämä yleispätevä periaate soveltuu kasvatuksen perustaksi kaikkien lasten kohdalla.

Oikean rakkauden tunnusmerkki ei kuitenkaan ole se, että vältetään kaikin keinoin tuottamasta lapselle hetkellistäkään mielipahaa. Oikea rakkaus tähtää pitemmälle vuosien päähän ja toimii tämän tulevaisuudessa olevan päämäärän hyväksi.  Joskus hyvän lopputuloksen saavuttaminen vaatii määrätietoisia ja tiukkoja otteita, jopa kuritusta.

Rakastamisen ohella tarvittavia toimenpideohjeita on mahdoton yleispätevinä antaa.  Ei ole vanhemmille helppoa tuntea lastaan riittävän hyvin varsinkaan riittävän varhaisessa vaiheessa.  Kuitenkin hyvään lopputulokseen pääseminen edellyttää jokaisen lapsen yksilöllistä tuntemista.

Toiset lapset eivät tarvitse kuritusta, toiset tarvitsevat.  Yleinen virhe tapahtuu siinä, että lapsen ohjaaminen noudattamaan annettuja sääntöjä aloitetaan liian myöhään.  Hyvin usein lapsen annetaan toimia vapaasti kun ajatellaan, ettei hän kuitenkaan vielä ymmärrä sen paremmin tekemisiään ja niiden seurauksia kuin ohjaamista, käskemistä tai kieltämistäkään.  Yhtä tärkeää kuin sääntöjen antaminen on se, että valvotaan niiden tinkimätöntä noudattamista.

Jos ohjausta tarvitsevan lapsen ohjaaminen kurinalaiseen käyttäytymiseen aloitetaan liian myöhään, ohjaaminen ei enää onnistu, ei ainakaan ilman kovempia otteita.  Ankaratkin kuritoimenpiteet saattavat osoittautua tehottomiksi.  Ne vain kovettavat ja katkeroittavat niskuroivan henkilön.  Kun vanhempi osoittaa riittävän varhain lapselle olevansa auktoriteetti, jota lapsen on toteltava, harvoin tarvitsee turvautua kovempiin otteisiin.

Kaikessa opetuksessa ja kasvatuksessa perustelut ovat tärkeässä asemassa.  Kun vanhempi perustelee hyvin neuvonsa, käskynsä, kieltonsa ja kurituksensa, hän joutuu itsekin miettimään perusteiden kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.  Samalla lapsen oikeudentaju kehittyy ja hän oppii käsittämään, että kasvatus on tarkoitettu koitumaan hänen parhaakseen.  Näin vältytään katkeroitumiselta.  Ef.  6: 4.

Lapsi tarvitsee kasvuympäristön, jossa on selvät asioiden ja arvojen rajat ja jossa rajoja myös valvotaan niin, että rajan ylittämisestä joutuu vastuuseen.  Lapselle ei saa syntyä sellaista asennetta, että hän saa periksi antamattomuudellaan kaiken haluamansa tai voi tehdä halunsa mukaan.

Jos lapsi ei opi kurinalaisuuteen ja siihen, että tosi elämässä ei voi saada kaikkea haluamaansa, hänellä tulee olemaan myöhemmin elämässään hyvin suuria vaikeuksia.  Kun elämä ei tarjoakaan sitä, mihin ihminen on lapsena tottunut, hän katkeroituu ja purkaa katkeruuttaan ympäristöönsä.

On huomattava, että kurittaminen ei missään olosuhteissa saa olla ensimmäinen kasvatuskeino, vaan vasta viimeinen, kun kaikki lievemmät keinot ovat osoittautuneet tehottomiksi.  Paras vaihtoehto on se, että isä ja äiti onnistuvat luomaan itsensä ja lapsen väliin niin lujan kiintymyksen, että tämä luja rakkaus estää lasta rikkomasta vanhempien tahtoa vastaan.  Tämä tahto on myös aina ilmaistava lapselle riittävän selvästi ja päättäväisesti.  Lastaan rakastava äiti ja isä luonnollisesti pyrkivätkin ohjaamaan lastaan niin, että kurinpitotoimilta vältytään.

Jos ateistisen humanismin oppi siitä, että ihminen on itsessään hyvä, pitäisi paikkansa, tämä nykyinen lepsu kasvatusmetodi johtaisikin varmasti toivottuun lopputulokseen kaikkien lasten kohdalla.  Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu.  Se osaltaan osoittaa, ettei väittämä ihmisen hyvyydestä pidä paikkaansa.  Lapselle ei tarvitse erikseen opettaa, että sinun pitää olla tuhma ja tottelematon.  Hän osaa nämä taidot jo valmiina syntyessään.  Sen sijaan joudutaan yleensä näkemään vaivaa ennen kuin lapsesta tulee kiltti ja kuuliainen.

Oikea motiivi on ehdottoman tärkeä.  Jos isä tai äiti kurittaa lastaan vihastuneena siitä, että lapsi hänen mielestään loukkaa vanhempansa arvovaltaa, motiivi on ehdottoman väärä.  Lapsi ei ole koskaan isän tai äidin vastapuoli, vaan he ovat aina samalla puolella.  Isä tai äiti ei saa ajatella itseään eikä loukkaantua henkilökohtaisesti lapsensa väärästä käyttäytymisestä, vaan heidän tulee ajatella vain lastaan ja hänen parastaan. Oikein asennoitunut isä ja äiti tuntee itsessään yhtä kovaa kipua kuin lapsikin, jos hän joutuu kurittamaan lastaan.  Kun vanhempi purkaa omaa pahaa oloaan tai suuttumustaan lapseensa missä muodossa tahansa, hän tekee väärin lastaan kohtaan.

Lapsi kyllä aistii sen, kun vanhemmat rakastavat häntä.  Siihen ei tarvita mitään erityistä paijaamista.  Arkielämässä on paljon tilanteita, joissa vanhemmat voivat osoittaa lapselle, että hän on rakas ja tärkeä.  Jos lapsi esittää tai vaatii jotakin, minkä vanhemmat joutuvat torjumaan, vanhempien tulee pyrkiä toimimaan niin, että lapsi ymmärtää torjumisen oikein.  Lapselle tulee ilmaista selvästi, ettei häntä itseään torjuta, vaan että lapsen esittämää asiaa ei voida toteuttaa.  Kun lapsi tietää, että vanhemmat rakastavat häntä, hän kyllä ymmärtää myös kurituksen.

Ylenmääräisestä paijaamisesta usein seuraa, että lapsi oppii käyttämään sitä hyväkseen.  Silloin voidaan joutua kierteeseen, jossa vanhemmilta loppuu keinot, millä voi täyttää lapsen vaatimukset.  Silloin paijaamisen kohteena ollut lapsi voi kääntyä jopa vihassa vanhempiaan vastaan.

Kuten sanottua nykyisin lapsen vanhemmat syyllistyvät rikokseen ja voivat joutua syytteeseen ja rangaistaviksi, jos kurittavat lastaan, vaikka se kasvatuksellisesti olisi hyvinkin perusteltua.  Vanhan lain voimassa ollessa varmasti on tapahtunut lasten kurittamisen yhteydessä yksittäistapauksissa ylilyöntejä ja virheitä.  Nuo epäkohdat olisi varmasti voitu hoitaa vähemmin vaurioin, jos niihin olisi puututtu vain tilannekohtaisesti.  Keinoja olisi varmasti löytynyt ilman lainmuutostakin.

Lain muutosta vaati kuitenkin uusi ideologia, joka tähtäsi yhteiskunnan muuttamiseen ateistiseksi.  Lain muutoksella tuhottiin vanha kasvatusjärjestelmä, vaikka se yleisesti ottaen toimi moitteettomasti ja tuotti hyviä tuloksia.  Vanha laki muistutti Jumalan ilmoittamasta kasvatusperiaatteesta.  Ylpeä ihminen luulee osaavansa tämänkin asian Luojaansa paremmin.

Tapahtuu todella suuri vääryys, kun epäonnistumiset lasten ja nuorten kasvatuksessa pannaan kasvattajien, vanhempien ja opettajien, syyksi, kun heidät ensin on ohjattu ja jopa pakotettu käyttämään menetelmiä, joita käyttäen parempien tulosten saavuttaminen on mahdotonta

Kerronpa tapauksen omasta lapsuudestani.  Asuimme järven rannalla.  Syksyisin järvi luonnollisesti jäätyi.  Siihen liittyi seikkailunhaluisten lasten kannalta vakava vaara.  Meitäkin äiti oli toistuvasti ja ankarasti kieltänyt, että järven jäälle ei saa mennä, ellei hän anna siihen lupaa.

Leikimme jotain järven rannalla ja kokeilimme jalalla vesirajasta jään kestävyyttä.  Siitä paikasta ei ollut suoraa näköyhteyttä kotitalooni.  Seikkailunhalu voitti, ja niin piti lähteä potkukelkan kanssa yhä etäämmälle rannasta, vaikka äiti oli ankarasti kieltänyt menemästä jäälle.  Jonkun kaverin kanssa työnsimme kelkan eteenpäin ja sitten juoksimme kelkan perään.  Tuntui jännittävältä ja hauskalta, kun juostessamme heikko jää rätisi ja notkui jalkojen alla.  Innoissamme menimme kuitenkin niin etäälle rannasta, että kotona meidän leikkimme oli huomattu.  Aikuisia ihmisiä juoksi rantaan.  He huusivat hätääntyneinä, että tulkaa pian rantaan, muuten te hukutte.  Äiti oli rannalla muiden mukana.

Tiesin sanomattakin, että piiskoja oli tulossa.  Niitä pitikin tulla.  On helppo kunnioittaa äitiä, joka näin jämäkästi ohjasi poikiaan meidän parhaaksemme.

Pehmokasvatuksen seuraukset

Vanhan lain aikana kasvatuksen kohteina olleiden ihmisten keskuudesta on vaikeata löytää henkilöitä, jotka olisivat traumaattisia tai katkeria vanhempiaan tai opettajiaan kohtaan sen vuoksi, että heitä on kasvatuksen yhteydessä kohdeltu väärin.  Useimmiten he pitävät vanhempiensa ja opettajiensa kuritoimenpiteitäkin oikeina ja perusteltuina.  Silloisten kasvatusmenetelmien tuloksena varttuneista lapsista tai nuorista ei voitu sanoa, että heidän keskuudessaan olisi ollut kurittomuus vallalla.  Mielenterveysongelmat, häiriökäyttäytyminen, rikollisuus ja monet muut ongelmat eivät olleet silloin lasten ja nuorten arkipäivää niin kuin ne ovat tänä päivänä.

Lainmuutoksen jälkeen on kasvanut uusi sukupolvi.  Se, mitä poliisineuvos Eloranta ja monet muutkin näkivät alusta lähtien, on tänään hyvin laajalti totta.  Tilanne kotona, kouluissa ja yhteiskunnassa yleensä on liian monissa tapauksissa riistäytynyt käsistä ja melkoisesta osasta lapsia ja nuoria voidaan nykyisin todeta, että keskuudessamme elää kuriton sukupolvi.  Onneksemme suurin osa lapsista ja nuorista elää ja toimii vielä moitteettomasti.

Kurittomuudesta ei voida ensikädessä syyttää lapsia ja nuoria, vaan nimenomaan väärän ideologian omaksuneita kasvatuksen ohjaajia, jotka ovat harhauttaneet ja pakottaneet lasten vanhemmat, opettajat ja muut kasvattajat vääriin ja tehottomiin kasvatusmenetelmiin.  Monissa tapauksissa tämä tehottomuus on myös turhauttanut kasvattajat niin, etteivät he enää jaksa tosissaan yrittääkään päästä kunnollisiin tuloksiin kasvatustyössään.

Pehmokasvatuksen käyttöön ottamista on perusteltu sillä, että kurinalaisen kasvatuksen on väitetty aiheuttavan lapsille traumoja, henkisiä vaurioita.  Tähän mennessä on jo aikaa kulunut sen verran, että on mahdollista nähdä käytännön elämässä, ovatko pehmokasvatuksen saaneet nuoret tasapainoisempia, sisäisesti ehyempiä ja yhteiskuntaan sopeutuvampia kuin kurinalaisen kasvatuksen saanut sukupolvi.  Tosiasiat näyttävät, että tilanne on päinvastainen.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hälyttävästi. Henkinen pahoinvointi purkautuu yhä vakavampana häiriökäyttäytymisenä ja väkivaltana.  Lapset ja nuoret hakevat aikuisten tavoin päihteistä helpotusta tilanteeseensa.

Yksi kiistämätön merkki nuorten sisäisen ryhdin murtumisesta näkyy siinä, että huomattavan suuri ja ilmeisesti kasvussa oleva joukko asevelvollisuusikäluokan nuorukaisista ei kykene sopeutumaan sotilaskoulutukseen, vaikka sitäkin on pehmennetty ja yritetty sopeuttaa nuorten keskuudessa tapahtuneeseen muutokseen.

Pehmokasvatus ei ole ainoa syy lasten ja nuorten pahoinvointiin, mutta oma osuutensa sillä on lasten elämän ”tieltä suistumiseen”.

Vaikka kasvatuskäytäntö näyttää olevan enenevässä määrin riistäytymässä käsistä, pehmokasvatuksen käyttöön ottaneet tahot eivät edelleenkään myönnä virhettä tapahtuneen, vaan pesevät kätensä ja työntävät vastuun epäonnistumisesta muiden harteille.