Vaadimme Seiskaa lopettamaan Tuksun sponsoroinnin

7 päivää-lehti rahoittaa Suomen sekopäisimmän julkkiksen, Johanna Tukiaisen, elämää. Tuo elämä on täynnä viinaa, huumeita, väkivaltaa, uhkailua, vainoa ja eläinrääkkäystä. Onko oikein, että viikkolehti rahoittaa tälläistä, osin rikollistakin toimintaa? Etenkin kun samaan aikaan Seiska joutuu taloudellisten vaikeuksien takia irtisanomaan omaa henkilökuntaansa.  

7 päivää -lehteä julkaisevan Aller päätti keväällä 2013 lopettaa jääkiekon sponsoroinnin lajin väkivaltaisuuden takia. "Emme halua olla mukana tukemassa sellaista, jossa aiheutetaan aivovammoja", totesi 7 päivää-lehden toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä. Johanna Tukiaisella on takanaan useita pahoinpitelytuomioita, joista hänet on tuomittu sakkoihin, ehdollisiin ja ehdottomaan vankeuteen. Lisäksi hänet on tuomittu torkeästä rattijuoppoudesta. Useat hänen uhrinsa ovat hakeneet ja hakemassa lähestymiskieltoa, koska Johanna Tukiainen ahdistelee, uhkailee ja vainoaa entisiä ystäviään, työtovereitaan ja jopa perheenjäseniään. Tuksulla on vakava päihdeongelma, hän omistaa aliravittuja, huonosti hoidettuja koiria sekä minipossun, jotka joutuvat kokemaan väkivaltaa ja heitteillejättöä. Seiska on rahoittanut vuosittain (alkaen vuodesta 2011) Tuksun kosteita rapujuhlia, joissa alkoholinkäyttö on ryöstäytynyt holtittomaksi ja juhlat päättyneet useasti väkivaltaan.

Johanna Tukiaisen isä, Markku Tukiainen kirjoitti 24.1.2014 Facebook-seinälleen koskettavan tekstin siitä, millaista alamäkeä Johannan elämä on nyt:

"Elämä ei aina ole helppoa ja tuskin sitä niin vanhaksi ja viisaaksi koskaan tulee, että osaisi aavistaa mitä uusi päivä tuo tullessaan. Tästä asiasta sain hetki sitten muistutuksen.

En enää tiedä mitä pitäisi ajatella, puhumattakaan, että osaisin arvioida mikä on järkevää. Perheemme asiat ovat joka tapauksessa niin julkisia, että Julian kuolema ja hautajaiset on pitänyt raportoida tarkasti kaikille, jotka korvansa kallistaa. Ei kai tässä enää mitään pyhää ole, koko perheen voimin rakennetaan uraa puolin ja toisin. En enää pysty ymmärtämään missä ne rajat menee. Julian kuolemasta jäi viimeisiä sanoja viljeltäväksi, muistetaan kertoa mitä Julia olisi milloinkin halunnut. Mihinkään Julian kuolema ei tunnu vaikuttavan. Viimeiset sanat muistuvat mieleen, kun niillä voi omaa asiaa ajaa, mutta Julian kohtalo ei tunnu koskettavan, eikä siitä ole mitään opittu. Sanon tämän äänen, koska olen vain niin umpikujassa ja tästäkin kirjoituksesta joka tapauksessa saan taas palautetta. Oletettavasti olen taas psykoosissa, dementoitunut ja minua käytetään hyväksi. Missään tapauksessa en voi olla uhri omassa kodissani. Minun pitäisi olla hiljaa, alistua ja antaa viisaampien hoitaa tiedottaminen. Nyt vaan riittää.

Annoin aikaisemmin haastattelun Hymylle ja nyt sain maksaa siitä.

Johanna saapui taksilla Jollakseen klo 21:30. Ulkoa kuului itkun sekaista sadattelua ja kohta alkoi ovikello soida. Tunnisti tyttäreni äänen, hän oli saapunut kutsumatta kylään. Minä olen tehnyt hänelle selväksi, että hän ei asu Jollaksessa, eikä hän ole tänne tervetullut öitään viettämään. Mekastamisen kovetessa avasin kuitenkin oven, Johanna syöksyi sisään, meni eteisen lattialle selälleen makaamaan ja lopulta sekavasta selostuksesta ymmärsin, että Johanna oli vailla pankkikorttiani, muuten taksi vie vankilaan. Parkkipaikalla siis odotteli taksi rahojaan. Matkanvarrelta löysin pitkin lumihankia siroteltuna Johannan laukun, lompakon ja kännykän. Kävin maksamassa taksinkuljettajalle Johannan omista rahoista 46€, joka sisälsi kyydin lisäksi matkalla noudetut hampurilaiset. Sisälle päästyäni Johanna huusi, joko minulle tai vain huutamisen ilosta, että ei joudu helvettiin.

Autoin käsittämättömässä sekavuustilassa ollutta tytärtäni kohti yläkertaa ja sitten alkoi illan päätapahtuma. Alta minuutissa omasta mielestään rauhallinen, ei missään tapauksessa väkivaltainen, tyttäreni tarttui kurkkuuni ja alkoi aggressiivisesti huutaa, että voittaa minut tappelussa koska tahansa. Olin shokissa ja nujakointi eteni kohti keittiötämme, jossa minulle selvisi, että Johanna oikeutti minun hakkaamisen sillä, että en ollut pyytänyt häneltä anteeksi Hymylle antamaani haastattelua. Hän repi kauluspaitani riekaleiksi, löi kasvoihin, kertoi pippurikaasusta, jolla hän voi minä hetkenä tahansa tyrmätä minut ja käsittämättömän raivon vallassa pystyi estämään minun tilanteesta poispääsyn.

Huomasin läheisen wc:n ja onnistuin saamaan jalkani Johannan jalan taakse, joka johti siihen, että Johanna kaatui selälleen lattialle ja minä pääsin omasta mielestään lähinnä median ja kateellisten suomalaisten ajojahdin uhriksi joutunutta, erittäin rauhallista tytärtäni vessaan karkuun. Ainakin voin nyt todeta omasta kokemuksestani ja silmässäni olevasta mustelmasta päätellen, että Johanna on ainakin matkanvarrella oppinut lyömään. Edellisissä oikeudenkäyneissäänhän puolustuksen kulmakivenä on ollut nimenomaan Johannan luontainen rauhallisuus ja se tosiasia, että hän ei osaa lyödä.

Linnoittauduin siis vessaan ja soitin poliisille. Poliisia odottaessani Johanna potki oveen ja huusi raivoissaan saavansa oven auki minä hetkenä hyvänsä. Rehellisesti sanottuna olin niin shokissa, että pelkäsin henkeni puolesta. Oven takana tuntui olevan pelkkää vihaa ja raivoa. Mikään ei tuntunut mahdottomalta ja pelkäsin, että ovi antaa periksi ennen Johannaa. Tiesin, että sitten olen loukussa pienessä WC:ssä ja mitä tahansa voi tapahtua.

Ilmeisesti Johanna jossain kohtaa ymmärsi, että olen yhteydessä hätäkeskukseen ja aloitti pakomatkan. Käsittääkseni Johanna pyrki naapuriin piileskelemään ja sieltä poliisi lopulta Julian kohtaloa ja lukuisia viimeisiä sanomisia aktiivisesti muistelevan tyttäreni löysi ja otti talteen. Poliiseja tuli kahden auton verran, vammani kuvattiin ja minut haastateltiin. Johannan määränpäästä minulla ei ole käsitystä, mutta olettaisin, että tämäkin yö menee joko sairaalassa tai poliisiasemalla. Minulle on tässä vaiheessa selvää ainakin seuraavat asiat.

Johanna ei joko ymmärrä omaa tilannettaan tai sitten hän ei siitä välitä. Väkivallankierre jatkuu, eivätkä jo saadut tuomiot pahoinpitelyistä ole vaikuttanut toivotusti Johannan käytökseen. Holtiton vihanpito ja aggressiivisuus jatkuvat, syöksykierre tuntuu jopa kiihtyvän. Minä en tälle tielle näe kaunista loppua, vaan uskon, että perhettämme koskettaa lähitulevaisuudessa toisetkin hautajaiset, joko Johannan tai jonkun tulevan uhrin. Minä teen tapahtuneesta rikosilmoituksen ja tulen vaatimaan rangaistusta. Aion myös hakea lähestymiskieltoa, vaikka en olekaan varma, että tyttäreni sitä kunnioittaa yhtään enempää, kuin jo saamiaan tuomioita. Pelkään kostoa, mutta en aio jäädä toimettomaksi, sillä ei ole mitään syytä olettaa, että tämä olisi taas vain yksittäistapaus ja kyllä se siitä. Jos vankeustuomiot tai siskon kuolema ei vaikuta millään tavalla, niin tuskin kukaan voi olla varma mistään muusta kuin siitä, että lisää on luvassa muodossa tai toisessa.

Olen nyt kertonut oman näkemykseni tilanteesta, eniten sen takia, että Johannan mielentila on mitä on ja hän majailee milloin missäkin. Haluan, että mahdollisimman moni ymmärtää minkälaisessa tilanteessa Johanna on, että jokainen tietää minkälaisesta tilanteesta itsensä voi löytää tässä sirkuksessa. Minä pelkään, että seuraava tyttäreni vihan ja raivon jalkoihin jäänyt ei pääse näin helpolla. Minä selvisin mustalla silmällä ja omassa kodissani tapahtuneesta kostosta saamallani järkytyksellä, pelkään, että seuraava ei ole näin onnekas.

Minä en enää aio leikkiä tätä satojen selitysten, syytösten ja sopivassa kohtaa kuin tilauksesta valutettujen kyynelten sairasta julkisuushippaa. Johanna menee putkasta ja sairaalasta toiseen ja muistaa aina ensimmäisenä satuilla näistä tapahtumista julkisuuteen tarinoita siitä, kuinka: ”ulkomailla minua ymmärretään” ja ”ulkomailla se tai tämä karismaattinen tai älykäs nainen tai mies itki puolestani” tai ”minä harkitsen kohta kuudetta vuotta vakavasti ulkomaille muuttoa ja sitä se Juliakin halusi”. Tyttäreni ei pysty suoriutumaan edes turistimatkasta ilman, että sinne jäädään jumiin ja sitten kerjätään rahaa paluulippuun, mutta silti vankkumaton käsitys pysyy, ongelma on asuinmaassa, ei millään tavalla Johannassa. Edes siellä ulkomailla Johanna ei onnistu olemaan itsekseen, vaan nämäkin sekoilut hän syystä tai toisesta raportoi välittömästi kaikkien luettavaksi. Vahvasti väritettynä tietenkin ja syyllinenkin löytyy nopeasti

Minulta ei enää myötätuntoa tai ymmärrystä heru tähän ihmiskohtaloiden vähättelyyn ja harhaiselta tuntuvaan pakomatkaan todellisuudesta. Minä en rehellisesti sanottuna tiedä mitä pitäisi tapahtua, että tähän hämmentävän monia osapuolia koskettavaan perverssiin sekoiluun tulee edes tauko, puhumattakaan, että se loppuisi. Minä en todella tiedä mitä tuleman pitää tai mitä pitäisi tapahtua, mutta sen olen päättänyt, että en enää millään tavalla mahdollista sen jatkumista. En, vaikka minulle kuinka diagnosoitaisi taas psykooseja niin kovaan ääneen ja niin julkisesti kuin mahdollista. Siitä vain. Jos psykoosini tunnistaa ja se näkyy siitä, että en ymmärrä, enkä halua tätä sairaita piirteita saavaa elämää, niin olen ihan mielelläni mielenvikainen ja hullu.

Pyysin ja sain apua tämän tekstin kirjoittamiseen, koska halusin, että asia tulee selväksi, enkä koe olevani kirjallisesti niin lahjakas, että pystyisin tässä tilanteessa ilmaisemaan selkeästi tuntemuksiani. Seison kuitenkin sanojeni takana ja näin minä tunnen. Minä tunnen olevani loukussa, minä pelkään huomista, minä pelkään tulevaa. Minä pelkään oman mielenterveyteni puolesta. Yhden tyttäreni hautasin ja vauhti vain kiihtyy, elämäni umpisolmut tuntuvat kiristyvän."



Haluamme, että Seiska pistää stopin tämänkaltaisen rikollisen elämän taloudellisen tukemiselle ja irtisanoo kaikki rahalliset sopimuksensa Johanna Tukiaisen kanssa.