Loikalan kartano pitää sulkea!!!

Kommentoitu viesti

Tony Lindström

#52 Loikalan kartano

29.07.2011 20:50

Olen itse ollut siellä kyseisessä paikassa ja tuli elämäni traumat.
Olin ensimmäinen kuka karkasi loikalan kartanosta.

Vastaukset

Tony Lindström

#53 Re: Loikalan kartano

2011-07-29 21:02:03

#52: Tony Lindström - Loikalan kartano

Tässä on ote minun kirjoituksista mitä olen kirjoitellut kyseisestä paikasta. Välillä voi tuntua että osa materiaalista ei kuulu asiaan millään lailla mutta tosissaan tämä on ote vain siitä mitä olen kirjoittamassa.

LOIKALAN KARTANO - HELVETISTÄ PAKOON

Minut siirrettiin Valkealan suljetulta osastolta vaivihkaan kertomatta siitä minun vanhemmille, kuten aikasemmin mainitsinkin että he olivat Madeiralla. Volkswagenin punainen Caravelle pyyhälti Valkealan mielisairaalan pihaan, minun piti nopeasti valmistautua lähtöön. Olin tuolloin jo sitä vastaan, minulle ei kerrottu että minut siirretään tai edes sitä minne olin menossa. Ylimieliset hoitajat tuli huoneeseen missä oli lääkäri, minun taskut tutkittiin. Taskuni pohjalla oli läjä ruuvei. Ne takavarikoitiin hyvin nopeasti, vain ilkkuva katsahdus minuun päin katsoen. Se katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Tiesin ennen kuin jouduin hoitajien riepottamana autoon että minua tullaan väheksymään, rankaisemaan, joudun vitsailun kohteeksi ja minut koitetaan murtaa henkisesti ja fyysisesti. Loikalan kartanon hoitaja repi minut vaatteista Volkswagenin sisään. Ennen kuin kerkesimme lähtä niin valitin että minun tarvitsee käydä vessassa. Vastaus oli hyvin selvä; sinulla oli mahdollisuus jo käydä, joten saat odottaa kunnes ollaan perillä. Matka meni hyvin epämielyttävällä tavalla, minulta udeltiin kaikkia mahdollisia tietoja. Puolessa välissä matkaa yksi hoitaja ilmoitti että minun tulee olla hyvin nöyrä Loikalan kartanon pomon edessä. Perille päästyä minut taas revittiin vaatteista kiinni pitäen toimistoon jossa jouduin odottaa yli 2 tuntia. En edelleenkään saanut käydä vessassa, taas joku epämääräisen näkönen hoitaja tuli ja raahasi minut yläkertaan jossa pomo oli. Hän oli nainen, joku 40-vuotias ja hyvin naurettavan näköinen. Pomo rupesi kuulustelemaan minua: Kukas sinä olet? Kuinka vanha olet? mistä päin olet? Vastailin hyvin epämääräisesti kysymyksiin. Pomon ääni muuttui kesken kuulustelun hyvin väheksyväksi; Sinun isä käytti sinua hyväksi? Kyllä käytti. Hän myös hakkasi sinua? näenhän minä sen sinusta. Olin hyvin sanaton siitä miten hän rupesi keksimään vastauksia omiin kysymyksiinsä. Minua ei ole käytetty hyväksi eikä todellakaan hakattu. Kimpaannuin hyvin äkkiä ja vastailin kieltävästi tai jätin kokonaan vastaamatta. Pomo päätti että minä olen parin viikon verran 24/7 huoneessa enkä saa puhua kenellekkään. Tämä vain siksi että kerroin totuuden. Minut ohjattiin kuulustelun jälkeen huoneeseen, se haisi ummehtuneelta ja lahonneelta puulta. Minulle tuotiin ain a hyvin mitätön määrä ruokaa, joko se oli kylmää tai sitten se oli pahaa. Yleinsä söin vain leivät, kunnes kerran jouduin melkein tukehtumaan ruisleipään. Loikalan kartanon leivät muistan aina, ne oli kuivia ja kovia, ne oli aina voideltu vain sen verran että yhdessä kulmassa oli pieni määrä voita, ilmeisesti vain näön vuoksi. Vessassa käyntiin tarvittiin lupa, yleinsä joutu odottaa puoli tuntia että pääsee vessaan. Kun pari viikkoa oli kulunut niin pääsin aina noin tunnin ajaksi pari kertaa viikossa tai vain kerran viikossa olohuoneeseen. Siellä oli muita nuori "vankeja", he näyttivät hyvin kurjilta. Yksikin oli nuori nainen, joka oli kokoajan ihan huumattuna, myöhemmin sain kuulla muilta että joku työntekijä käy yölääkkeiden ohella naimassa häntä kun hän on ihan doupattuna. Siinä vaiheessa päätin että minun tarvitsee päästä hyvin nopeasti pois siitä paikasta ennen kuin on liian myöhäistä. Hyvin usein hoitajat huomautti minua että en saa puhua muille. Jo alusta lähtien olin heille pelkkä mitättömyys ja taakka, hoitajat jatkuvasti tivas minun isääni. Kaikki hyvät asiat mitä kerroin minun ja isäni kokemuksista niin he vain sano että minä valehtelen. He painotti hyvin suuresti kuinka minun isäni inhoaa minua ja kuinka hän haluaisi tappaa minut. Monesti meinasin murtua aina siihen paikkaan mutta silti minusta löytyi sitä sisua pitää naama peruslukemilla. Usean viikon jälkeen pääsin ulos, hoitaja vei minut talliin. Tallissa haisu hyvin voimakkaasti ammoniakki, huomasin heti jo hajusta ettei talleja oltu putsattu kunnolla pitkään aikaan. Hoitaja osoitti sormella talikkoa ja murisi käskevästi, Tony sinä siivoa karsinat tänään. Sitä meni kuukaudet että hoidin tallei kunnes sitten minut ohjattiin lämmittämöön. Kattihuoneessa minulle sanottiin että pääset kantamaan haketta lämmittimeen. Kannoin raskaita lasteja haketta lämmittämöön, välillä olin hyppimässä hakelaatikon päällä että se menisi ruuviin joka kuljettaa sen kattilaan. Monta kertaa meinas se kattilan ruuvi vetää minulta jalan poikki kun jalka juuttui siihen. Kertaakaan en nähnyt hoitajien tai kenenkään muun tekevän niitä töitä mitä me teimme. Heillä oli hyvin selvät työntoimet: Käskytä, ota chillisti ja tarvittaessa pilkkaa tai jollakin muulla psykologisella tavalla aiheuttaa kärsimystä. Olin koko Loikalan kartanon ajan siinä homeisessa huoneessa johon heti ensimmäisenä päivänä pääsin. Minulla alkoi olla jo home oireita: Silmät oli punaiset ja ne oli kuivat, aamuisin hyvin töhnäiset. Hengitykseni vinkui ja nenästä vuoti silloin tällöin verta. Eräänä päivänä minulle kerrottiin että saan hakea lukemista. Menin hyllyn luokse, katseeni kohdistui hyvin nopeasti tiettyyn kirjaan: Vanki nimeltä papillon. Nyt minun ei tarvinnut pelkästään rukoilla ihmettä että pääsisin pois. Kirja oli hyvin kannustava. Sen luettuani minä jouduin odottaa pari päivää. Eräänä päivänä isäni tuli autolla Loikalan pihaan ja tuli tapaamaan minua, hän kehoitti ensimmäisenä että karkaan. Hoitajat hääti hänet hyvin nopeasti, myöhemmin ne sitten keksi että meidän isä on uhannu räjäyttää heidän asunnon ja aikoo tappaa heidät. Myöhemmin sitten poliisin karhu-ryhmä sitten meni pidättämään meidän isän ollessaan hänen äitillään kylässä. Ilmoitin illalla että minulla on tarve käydä vessassa, hoitaja sanoi että yläkerran vessat on varattui, mene alakerran vessaan. Menin vessaan kakkos tarpeelle, mietin ulko-ovea. En edes vetänyt vessan pönttöä kun huomasin ovelle mentyäni että se on auki, GEROMINO!!!! Nyt hetki on koittanut! Menin kuin ohjus ovesta ulos ja juoksin tallien ohi metsään. Mietin suuntaa kunnes lähdin juoksemaan pellolle kohti kouvolaa. Voi sitä adredaliinin huumaa minkä minun keho teki. Ulkona oli lunta ja minulla ei ollut kenkiä, hetkessä minun jalkani olivat täysin tunnottomat. Olin myös täysin märkä kun jouduin ryömimään ja kierimään hangessa koska menin Loikalan kartanon pomon talon ohi. Onneksi isäni oli joskus armeijan kouluttaja ja kertoi paljon sissi taktiikoista. Taidot tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ne oli uponnut minuun ja ne tuli tarvittaessa selkärangasta mitään miettimättä. Juoksentelin metsässä hyvin tiuhaa vauhtia, oikasin välillä pellon kautta jos oli hiljaista eikä liikettä näkynyt tai kuulunut. Olin pellolla kun kuulin auton ääntä, heittäydyin maahan ennen kuin näin edes auton valoja. Jouduin makaamaan yli viisi minuuttia paikallaan vesilätäkössä jonka jääkylmä vesi turrutti minun torsosta kaiken lämmön ja tunnon. Nousin ylös ja huomasin vanhan miehen joka katsoi hyvin hämmentyneenä minua, kysyin vain että missä päin on pato. Hän osoitti sormella ja oli edelleen hyvin hämmentynyt. Lähdin juoksemaan kohti patoa käyttäen metsää suojana, en voinut luottaa miehen sanaan joten kiersin tien hyvin kaukaanta. Kuulin taas auton ääntä kun olin kahden metrin päässä tiestä, heittäydyin maahan. Kiroilin mielessäni hyvin paljon, kun valot lähesty niin meinasin jo lähteä juoksemaan mutta pysyttelin silti paikoillaan. Auto ja sen valot menivät ohitse, odotin että milloin se pysähtyy ja sylkäsee ovesta ilkeät hoitajat. Niin ei kummiskaan käynyt, kun auto oli tarpeeksi pitkän matkan päässä niin juoksin syvemmälle metsään. Saavuin vihdoin padolle jonka hoitajat olivat sanoneet varmaksi pysäkiksi jos karkaa. He myös ilmoittivat että kukaan ole karannut Loikalan kartanosta. Padolle tultuani huomasin kuinka padon toinen pääty oli täynnä hyvin tutun näköisiä autoja. Arvasin heti että padolle on asetettu ansa. Mietin kuumeisesti kuinka päästä padon yli ilman että he huomaa, olin välillä niin epätoivoinen että meinasin uida virran yli. Kävin rantaa läpi ja huomasin rannassa veneen. Se oli vain vedetty rantaa, hyppäsin veneeseen ja tsekkasin sen läpikotaisin. Huomasin että veneen pohjaproppu puuttuu täysin. Tiesin että vene uppoa ennätys vauhtia jos proppu ei ole paikoillaan, en antanut sen estää vaan laitoin siihen oksasta tulpan. Lähdin suotaa hyvin hitaasti rantaa pitkin kohti ulappaa, jää naksui hyvin ilkeästi veneen alla. Kulutin jopa 15 minuuttia 100 metrin pätkään, koitin olla mahdollisimman huomaamaton. Kun en enään nähnyt enään lähtöpaikkaani niin aloin spurttaa veneellä hyvin kovaa tahtia kohti uusia maisemia, välillä suodin jään päällä ja välillä murtaen jäätä. Otin päämääräkseni erään mökin pihan, laituriin suotaminen oli hyvin suuren työn takana. Vihdoin kun pääsin laiturille niin sidoin suotuveneen laituriin ja lähdin taas juoksemaan kohti kylää, taas käyttäen varjoja ja luontoa minun suojana. Minulla pyöri kokoajan Last of the Mohicans biisit päässä, minulla oli jano ja olin hyvin loppuun ajettu. Söin lunta siinä toivossa että saan nestettä, minun oli pakko jaksaa ja mennä eteenpäin. Välillä silmissäni sumeni mutta jatkoin hyvin tiuhaa vahtia eteenpäin vaikka väkisin, saavuin kylälle. Rupesin välittömästi etsimään nopeampaa ja parempaa ajoneuvoa alle, löysin pitkän etsiskelyn jälkeeenkylän koulun pihasta polkupyörän joka ei ollut lukossa. Nappasin pyörän alleni ja rupesin polkemaan niin vimmatusti, menin suuntana kouvola. Kerkesin mennä korian rampin ohi kun auto ajoi ohitseni, huomasin että hän oli Loikalan kartanon työntekijä. Hän meni autolla hyvin pitkän matkan kunnes hän jarrutti ja jäi odottamaan että ajaisin pyörällä hänen ohitsensa että hän pystyisi vangitsemaan minut uudelleen, jarrutin pyörällä aivan vimmatusti ja poljin takaisin päin kohti korian ramppia. Ajoin rampista ylös ja saavuin Korian ABC-huoltamolle, hylkäsin pyörän nopeasti ja menin metsään taas suojaan. Olin rakennuksen pihassa kun huomasin että poliisi auto ajoi tiellä, lähdin juoksemaan syvemmälle metsään. Odottelin hyvin kauan piilossa että onko minua huomattu, usean syvän henkäyksen jälkeen uskalsin tulla taas ihmisten ilmoille. Menin sisälle huoltamoon ja sanoin myyjälle että minun täytyy saada soittaa, muistin isäni numeron ulkoa ja rämpytin faijalle. Hän sanoi että ei mene kauaa että hän hakee minut, ilmoitin sijaitini hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi. Lähdin huoltamosta ulos nopeasti, kiipesin tikkaita pitkin huoltamon katolle jossa sitten odottelin kunnes isäni tuli. Isäni ajoi valkoisella farmari mersulla tankille, hän tankkasi auton ja käveli huoltamoon maksamaan. Tuona aikana minä lensin kuin ohjus auton takapenkille ja odottelin isääni, hän tuli autoon ja sanoi että pidä pää alhaalla. Hän oli hyvin helpottuneen näköinen, ennen kuin edes sen kummemmin ihmetellä niin auto oli jo liikkees. Kun käännyimme pois huoltamolta niin huomasin kuinka Loikalan pomon Mitsubishi Pajero meni meidän ohitse ja kaartoi kohti huoltamoa, jos olisin epäröinyt hieman niin olisi ollut mahdollista että olisin jäänyt kiinni. Kotona minun isäni ja äitini oli hyvin helpottuneita, he antoivat puhtaat ja kuivat vaatteet, ruokkivat minut kunnon lämpösellä aterialla ja nesteyttivät minut. Nyt minä olin valmis uuteen taistoon, johon minun piti olla valmis, halusin sitä tai en. Nyt yhä enemmän mietin sitä että kuinka onnekas minä olen ollut siinä että pääsin pakoon Loikalan kartanosta joka oli kuin keskitysleiri. Jos olisin ollut siellä viellä kauemmin niin minut olisi varmasti doupattu aivan täyteen lääkkeitä niin että en pystyisi liikkumaan ilma apua ja kuolaisin itseni ihan märäksi kuten yhdelle tytölle oltiin siellä tehty. Myöhemmin olen myös kuullut että Loikalan kartanon työntekijä olisi saanut pahoinpitely syytteen ja mahdollisen raiskaus syytteen. Olen myös miettinyt sitä että miten tälläinen on mahdollista Suomessa joka kummiskin on jokinlainen hyvinvointivaltio. Palataan takaisin kertomukseen, pienen huollon jälkeen suuntasin kohti Helsinkiä. Helsingissä minun piti olla vuosi paossa viranomaisia ja muita minulle vihamielisiä kohteita turvassa. Pääsin äitini kaverille hetkeksi asuumaan mutta myöhemmin ilmeni että hän halusi vain rahaa ja yritti minun äitiltäni kiristää useita tuhansia euroja. Kun se selvisi minulle niin jätin tämän naisen ja hänen Herttoniemen asunnon välittömästi. Äitini välitti hänelle rahaa aina kun oli mahdollista mutta tämä nainen kääri setelit aina omaan taskuun puhumatta siitä minulle ja väitti ettei äitini ollut antanu rahaa minulle ollenkaan. Jouduin asumaan taivas alla useita kuukausia kunnes tuli talvi jolloinka minä jouduin yöpymään kerrostalojen rappukäytävässä, sekin oli vain mahdollista jos vain pääsin ennen ovien menemistä lukkoon. Toisinaan jouduin yöpymään lumihangessa, unta en saanut kyseisillä kerroilla ollenkaan koska tärisin kylmyyden takia ja välillä piti liikuttaa raajoja että verikiertäisi niissä. Ruokaa sain silloin tällöin joko varastamalla kaupasta tai sitten roskakoreista, se oli talvella hyvin vaikeaa koska kehoni oli hyvin heikossa hapessa ja pakkanen oli purrut pahoja haavoja käsiin. Useasti yritin vain viedä huomaamattomasti makkarapaketin ja yritin muka vinguttaa visaa laitteessa vaikka tilillä ei ollut rahaa, mutta senhän minä tiesinkin. Päivät meni taistellen olemassa olostaa, kunnes kevät alkoi koittaa. Muistan vieläkin kun eräänä kauniina kevät päivänä alkoi aurinko paistaa ihan tolkuttoman lämpöisesti, minä viellä nukuin hangessa. Heräsin auringon paisteen tuomaan lämpöön, koitin pyydystää kehooni mahdollisimman paljon lämpöä minkä sinä hetkenä vain voin. Minun olisi pitänyt kuolla jo monessa kohtaa mutta minun kohtaloni taitaa olla pitkäveteinen, siksi kai elän vielläkin. Kesällä suuntana oli vähän syvempi katsaus helsingin keskustaa, koitin mahdollisuuksieni mukaa välttää kaikkea tekemistä virkavallan kanssa sillä jos minut saataisiin kiinni niin joutuisin bumeranggina takaisin Loikalaan jossa varmasti saisin aivan tajuttoman rangaistuksen joka sitten olisi ollut erittäin paha sauma minun elämääni. Kesällä eläminen oli helpompaa, ravintoa sai melkein mistä vain ja tuntumakin on hyvä, sillä nukkuminen yöllä oli ihan piece of cake. Vanhempani kävivät hakemassa minut kotiin, jossa minun piti olla hyvin matalalla profiililla. Kotona sai ruokaa ja juomaa yllin kyllin, aina välillä piti varota. Kerran poliisit tuli mitää koputtamatta ja huutamatta sisään, rupesit meidän äitiä ahdistelee. Olin onnekas koska äitini oli huutanu niiden pihaan tulin minulle, lensin kuin ohjus vintille ja sieltä pitkin parvekkeen päälle. Poliisit kyseli hyvin agressiivisesti meidän äitiltä että missä olin, äitini vastaili vain ettei tiennyt tai ollut edes nähnyt minua. Poliisit tutkivat koko asunnon ilman mitää lupaa, parhaillaa poliisit olivat minusta metrin päässä. Ne katsoivat vintin ja katon rajan, mutta he eivät huomanneet minua. Siinäkin kohtaa heikko hermosempi olisi jääny kiinni että raikaa. Kylmäpäisyyteni oli minulle eduksi, kiitos isäni sissikoulutus. Syksyllä tulin esiin, pikkaisen ennen kuin täytin 18v jolloinka huostaanotto päättyy. Heti kun täytin 18 niin ilo ja nauru täytti ilman hyvin äkkiä, olin vihdoinkin vapaa! Vaikka sitä en ole koskaan sanonutkaan niin kyllä minulle tirahti tippa linssiin kun synttärini oli, se oli elämäni onnellisin päivä elämässäni. Kun olin ollut jonkin aikaa niin päätimme vanhempien kanssa hakea minulle kuuluvat tavarat Loikalan keskitysleiristä, Emme saaneet niitä puhumalla puhelimessa joten meidän oli pakko mennä paikan päälle. Vanhempani eivät saaneet astua rakennukseen, minun piti henkilökohtaisesti hakea tavarani johon kuului lompakko, kännykkä, hygienia tarvikkeet ja savukkeet. Kun astuin johtajan huoneeseen jossa tavarani oli niin johtaja katsoin minua halveksuvasti ja kysyi pilkaten: "Mitenkäs sinulla, Tony menee?" Olin äimistynyt, minun olisi tehnyt mieli lyön häntä oikein huolella päin naamaa. En vastannut hänen kysymykseensä mitään, sillä katsoin sen loukkaavaksi. Johtaja sanoi että minun pitäisi pyytää kauniisti häneltä että saisin omat henkilökohtaiset tavarat pois sieltä, minä tein sen koska halusin hyvin nopeasti pois sieltä. Lähtiessäni johtaja sanoi ilkkuen että toivottavasti sinulla menee hyvin jatkossa ja vanhempani pitävät minusta huolen. Siihenkään en vastannut mitää vaan rupesin kävelee nopeasti pois koko rakennuksesta. Vanhempani olivat hyvin hämmästyneet ja yhtä äimistyneet kuin minäkin kun kerroin asiasta vanhemmilleni, he eivät voineet uskoa että kuin tuollainen yhteiskunnan saastainen lantakikkare voi saada lapsia huostaan ja miten Loikalan kartanoa voi pitää hyvänä sijoituspaikkana. Sanoin rehellisesti että jos siellä käy muita ihmisiä niin sitä ennen pidetään kova saarna että jos kertoo jotakin huonoa Loikalan kartanosta niin rangaistus tulee olemaan ankara. Loikalan kartanossa kävi kerran minun asiaa hoitaneet sosiaali tantat, Loikalan henkilökunta esiintyi hyvin asiallisesti ja kohteliaasti. Sosiaali tantat olivat hyvin vakuuttuneita mutta asiakkaat ja minä tiesimme että se oli pelkkää esittämistä. Kun kuulen pelkän sanan Loikala tai kartano niin minulle nousee hyvin suuri viha ja inho, sillä muistan Loikalassa tapahtuneet asiat kuin eilisen päivän. Ne olivat tehneet minun elämään ja sieluuni hyvin syvät ja parantumattomat haavat jotka eivät tulisi koskaan parantumaan. Olen lukenut ja kuullut useita kauhutarinoita Loikalan kartanosta ja kaikkien juttujen mukaa minulle olisi hyvinkin voinut tapahtua se mitä yhdellekkin tapahtui: Eräs taisteli Loikalan henkilökuntaa vastaa mutta hänet hakattiin, köytettiin ja laitettiin pimeään huoneeseen ilman mahdollisuutta petiin, ruokaan, vessaan tai mihinkään muuhun asiaa joiden avulla ihmiset elää. Luettuani sen minulla kävi mielessä että anastaisin isäni 9mm pistoolin ja menisin salaa autolla vapauttamaan ihmiset Loikalan kartanosta jossa heitä kohdellaan pahemmin kuin eläimiä. Mietin sitä useita päiviä taukoamatta, mutta päässäni mietin että kyllä pahoille ihmisille käy huonosti. Sisälläni moni asia halusi mennä lopettamaan Loikalan aiheuttaman kärsimyksen ja häpeän, mutta monesti tyrmäsin asian sillä että itse joutuisin tekemisiin Loikalan kanssa tai muuten poliisien kanssa tekemisiin. Kaiken tämän sonnan minä jouduin kokemaan vain sen takia että minua kiusattiin koulussa ja turvauduin hakemaan suojaa imppaamalla. Tuntui kuin koko maailma olisi minua vastaan. Minun masennus paheni erittäin pahasti Loikalan aikana ja kuvani itsestäni vääristyi Loikalan henkilökunnan toimesta. Jokin aika sitten pidin itseäni hyvin suurena pettymyksenä, ennen masennus-lääkityksen aloittamista. Nykyään minun on vaikea nauttia asioista ja elämän haluni on melkein kuihtunut pois, en enään saa elämyksiä tai tyydytystä mistään vaan olen kokoajan totinen ja hyvin negatiivinen. Toisinaan olen myös hyvin väsynyt jonka johdosta olen sitten impulsiivinen ja agressiivinen, olen myös miettinyt että olenko minä sosiopaatti koska en pyydä keneltäkään anteeksi, en tunne katumusta enkä kovin helposti kiinny ihmisiin. Suhteeni ovat maksimissaan kestänyt vain vuoden, saatan muuttaa mielipidettäni hyvin radikaalisti ja hyvin nopeasti. Hankaan hyvin useasti kaikkea vastaan, ja koitan olla hyvin negatiivinen kaikkea kohtaan mutta joskus saatan antaa myöten asioissa. Sekin on hyvin harvinaista että olen positiivinen, mutta koitan elää asian kanssa. Loikalan kartano on myös minut saanut monesti miettimään itsemurhaa, joiden johdosta olen myös yrittänytkin sitä. Kaikkia arvot ja ihmisoikeudet minulta ryöstettiin Loikalan kartanossa ja nyt pidän niistä kiinni kynsin ja hampain, sillä jos ne viedää niin turpa sauna on täysin varma. Minulla on usein noiden asioiden takia hyvin pahoja masennus jaksoja ja olen aika varma että ne piinaa minua koko loppu elämäni ajan. Olen kokenut helvetin maan päällä ja useasti mietin että pääsen paratiisiin sitten kun minusta aika jättää, sillä olen kärsinyt jo helvetissä. Haluan lopettaa tämän tekstin tyylikkäästi mutta kummiskin toisella tavalla, eli siis omalla tavalla. En tee sitä siksi että haluan vaan siksi että pystyn tekemään sen. Haluan toivottaa ihmisille onnellista elämää, ilman että joku siihen pätemätön tulisi määräilemään teidän arki päivää. Monen mielestä tämä on herjausta mutta sen minä sanon että tämä on täysin totta ja minä vain kerron näkemyksen minun kannalta asiaan. Haluaisin että kaikki pahat ihmiset jotka ovat psykologisesti sairaita niin pysyisi poissa ihmisten elämistä. Se mikä ei tapa, vahvistaa. (tuntuu että olen jo kuolematon, mikäli tuo pitää paikkansa :D .)