Autiotuvat Unescon maailmanperintökohteeksi

Satavuotiasta Suomea juhlistettaessa Muonion erä- ja luonto-opasopiskelijat haluavat kunnioittaa ehkäpä Suomen kaikkien aikojen parasta innovaatiota: autiotupaa. Suomalainen valtion ylläpitämä autiotupajärjestelmä on laajuudessaan ainutlaatuinen maailmassa. Autiotupajärjestelmä on palvellut erämaan kulkijoita jo kolmella vuosisadalla ja se pitääkin sisällään erittäin rikkaan ja korvaamattoman kulttuuriperinnön. Nykyisellään ainutlaatuinen autiotupajärjestelmä on kuitenkin määrärahojen puutteessa ja huollon vähentyessä vaarassa rapistua. Siksi tämä ainutlaatuinen perintö ansaitsisikin suojakseen maailmanperintökohteen statuksen.

 

 

 

Kolmesataa vuotta kämppäkulttuuria

Suomalainen autiotupajärjestelmä on ainutlaatuinen, ja se juontaa juurensa jo kolmensadan vuoden taakse, kun valtio alkoi ensimmäistä kertaa perustaa autiokotia Lapissa matkustavien ihmisten tarpeisiin. Syyt järjestelmän perustamiseen olivat hyvin käytännölliset: muualla Suomessa ja Ruotsissa toiminut talonpoikien ylläpitämä kestikievarilaitois ei toiminut harvaan asutussa pohjoisessa. Yhtäältä kestikievarien pitäjiä, mutta toisaalta niiden käyttäjiäkään ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi.

Ruotsin valtakunta oli kuitenkin vuonna 1721 päättyneessä suuressa pohjan sodassa menettänyt aiemmin valloittamansa alueet Itämeren etelärannikolta, ja uusia kasvun aivaimia haettiinkin aiemmin vähälle huomiolle jääneiltä valtakunnan pohjoisilta alueilta. Tämä toi hiljalleen kasvavien virkamiesten joukon myös Lappiin. Virkatehtävät harvaan asutuilla pohjan perukoilla vaativat monesti matkustamista, eikä jalan, suksin, porolla tai hevosella kuljettuja taipaleita taitettu aivan hetkessä. Toisaalta kasvava hallinto Lapissa edellytti myös kansalaisten matkustamista tunturien ja turvesoiden takaa vaikkapa käräjille. Näiden matkustavaisten yöpyminen kulkureittinsä varrella koitettiin siis kestikievarilaitoksen puuttuessa ratkaista autiotuvilla.

Autiotupajärjestelmä sopi jo vuosisataisten perinteiden takia Lappiin hyvin luontevasti. Erämaissa asuneet ja pitkiin etäisyyksiin tottuneet ihmiset olivat oikeastaan jo luoneet järjestelmän, jossa jokaisen kammi, kota tai kämppä oli aina avoin kulkijalle. Tähän ei vaikuttanut se, oliko isäntäväki itse kotona vai ei. Tavallista olikin, että illalla yöpuulle paneutuneen perheen muonavahvuuteen oli yön aikana liittynyt yksi tai useampi uusi suu. Ovet olivat avoinna kuitenkin myös silloin, kun asunnon omistajat olivat itse muualla. Tällöin kulkija saattoi yöpyä asunnossa, mutta tapaetikettiin kuului, että käytetyt polttopuut korvattiin uusilla ja kämppä jätettiin muutenkin siistiin kuntoon. Autiotuvan käyttämisen etiketti oli siis oikeastaan olemassa jo ennen kuin yhtään autiotupaa oli perustettu. Tämä kirjoittamaton tapakulttuuri siirtyi siten hyvin luontevasti osaksi autiotupien käyttöä.

Erämaahan myös rakennettiin avoimia asumuksia jo ennen varsinaista autiotupien aikaa. Esimerkiksi kalastajat ja metsästäjät saattoivat rakentaa pyyntiretkiensä tukikohdiksi kalamajoja tai riekonpyyntikammeja. Nämä pyyntitukikohdat olivat myös kaikille kulkijoille avoimia, mutta metsästystä tai kalastusta niihin majoittuneen ei alueella sopinut hyvien tapojen mukaan harjoittaa. Sen sijaan hyväksyttävää oli käyttää vaikkapa toisen riekonpyytäjän kammia yösijana omille metsästysmaille siirryttäessä.

1700-luvulla rakennetut autiotuvat olivat vielä hyvin yksinkertaisia ja oikeastaan enemmän autiokotia kuin tupia. Tällaisessa kodassa oli maalattia ja tulisija keskellä kotaa. Katossa oli räppänällä varustettu savuaukko ja seinustaa kiersivät nukkumalaverit. Kaiken kaikkiaan kota oli hyvin yksinkertainen ja täytti vain yöpyjän yksinkertaisimmat tarpeet. Myöskään kodan kunnosta ei kulkijalla voinut koskaan olla varmuutta, ja monesti ankaran lumipyryn jälkeen väsynyttä vaeltajaa saattoikin odottaa lumella täyttynyt kota.

Tilanne säilyi samanlaisena 1800-luvun puoiväliin saakka, jonka jälkeen erämaihin alettiin raivaamaan kulkureittejä lähinnä kehittyvän postikannon tarpeisiin. Niinpä monet vanhat reitit tunnetaankin Lapissa nimellä postipolku. Yhtälailla moni tällaisen polun varteen noussut autiokämppä on tunnettu postitupana. Nämä uusien kulkureittien varteen rakennetut autiotuvat oli tehty hirrestä, ja ne olivat aiempia autiokotia kehittyneimpiä ja suojasivat kulkijaa entistä paremmin säätä vastaan. Samalla kuin tupien rakentaminen muuttui entistä järjestäytyneemmäksi, alkoi myös autiotuvan rakenne muotoutua vakiintuneisiin uomiin.

Sijainniltaan autiotuvat rakennettiin vakiintuneiden kulku-urien ja postipolkujen varsille paikkaan, josta oli mahdollista saada juomavettä. Tuvan seinustalle valtio toimitti polttopuita tuvan käyttäjien tarpeisiin ja tuvan sisustuksessa keskeisellä sijalla olikin yleensä ovinurkkaukseen muurattu takka. Muuten sisustus oli varsin pelkistetty, tuvista löytyi kova ja patjaton laveri nukkumasijaksi, pöytä ja muutama tuoli, vesisanko ja kauha sekä toisinaan myös tarvekaluja kuten kattila tai kahvipannu.

Kasvavan käyttäjoukon myötä syntyi autiotuvilla myös ongelmia, jotka nekin ovat pysyneet hämmästyttävän samanalaisina nykypäivään asti. Polttopuiden puutteessa saattoivat omatoisimmat tuvan käyttäjät kiehauttaa kahvivetensä tuvan kalusteisteista tai peräti hirsinurkista saaduilla puilla. Monella kulkijalla oli myös kova tarve jättää itsestään ja käynnistään merkki tuvan seiniin. Tähän tarpeeseen on sittemin tuville tuodut vieraskirjat antaneet uuden julkaisufoorumin, vaikka seinienkin näkee olevan yhä kovalla käytöllä.

Myös kämpän siivoaminen tuntuu olleen ja olevan yhä kaikkien kairojen kulkijoiden kiivaan kiistelyn kohde. Tästä todistaa jo vuonna 1927 autiotuvista kirjoittanut kansantieteilijä ja opettaja Samuli Paulaharju. Hän kertoo kuinka ”Oulun läänin kuvernöörin viran puolesta” olivat herrat Ivar Poppius ja A.V. Lindholm antaneet autiotuvien käyttäjille säännöt ja määräykset, mutta kuinka näiden noudattaminen herätti toisinaan tupien käyttäjissä vastustusta. Paulaharju kirjoittaa:

Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: ”Jokainen autiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon rikat paikkaan, joka on vähintään 10 metrin päässä tuvalta” ja tämän vielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa lisäten paperiin: ”Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian”, niin jo muuan epeli niskuroi: ”Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies”. Toinen vähän toimellisempi kyllä todistaa: ”Lattian lakasin mutta en viitti rikkoja kantaa 10 m päähän”.

Kovin vähän on siis kämpän käyttäjä sadassakaan vuodessa muuttunut. Autiotupajärjestelmä sen sijaan koki pienoisen murroksen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Entisestä emämaa Venäjästä itsenäistynyt Suomi loi kovasti katseitaan pohjoiseen, jonka kirkkaimpana helmenä kimalteli vuonna 1920 Suomeen liitetty Petsamon alue Jäämeren yhteyksineen. Tämä tiesi kasvavia matkailijavirtoja ja muuta liikennettä Lappiinkin, mikä taas ennakoi uusien teiden rakentamista. Näiltä omnibusseissa ja automobiileilla kuljetuilta valtaväyliltä jäivät vanhat kämpänkömmänät auttamatta sivuun. Harvalla matkustavaisella oli ylipäätään yhä nopeammin liikkuneessa maailmassa tarvetta viettää yötä etapilla, vaan perille päästiin monesti jo saman päivän aikana. Yösijaa tarvinneet turistit saattoivat puolestaan yöpyä monenlaisilla palveluilla varustetussa matkailumajassa. Autiotuvat tuntuivat siis menettäneen entisen merkityksensä tuntureita kulkeneiden turvapaikkoina.

Varsin pian kämpille keksitiin kuitenkin jo uutta käyttöä, kun ne löysivät Lapin tuntureille saapuneet retkeilijät. Ensimmäiset vartavasten vaeltajille rakennetut tuvat nousivat 1930-luvulla Hetta-Pallas -reitin varteen. Kuten monen muunkin kehityskulun, katkaisi toinen maailmansota

kuitenkin myös retkeilyn ja uudenlaisen autiotupaverkoston kehittymisen. Vauhtiin päästiin kuitenkin uudestaan 1950-luvulla, kun monet retkeily-yhdistykset ja Lapin kävijät alkoivat rakentaa omia autiotupiaan muun muassa nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle. Ilmiönä ei sikäli ollut uusi, että samoin kun metsästäjät ja kalastajat olivat jo ammoisista ajoista alkaen rakentaneet itselleen suojia erämaahan, alkoivat retkeilijätkin nyt tehdä samoin.

Voidaan kuitenkin ajatella, että 1950-luku oli eräälla tavalla tienhaara suomalaisessa autiotupakulttuurissa. Autiotupajärjestelmä olisi nimittäin voinut muotoutua hyvin erilaiseksi, jos retkeilykerhojen ja -järjestöjen olisi annettu jatkaa tupien rakentamista. Tällöin lopputuloksena olisi ollut luultavasti Norjan ja Ruotsin kaltainen tupajärjestelmä, jossa retkeilyjärjestöt ylläpitävät maksullisia ja monesti myös palveluilla, kuten ravintolalla tai pienellä kaupalla, varustettuja tupia. Sen sijaan suomalaisesta autiotupajärjestelmästä tekee ainutlaatuisen se, että sen hoidossa päätettiin pysyä ikään kuin perinteisellä linjalla, jossa valtio vastaa verovaroin autiotupajärjestelmän hoidosta ja ylläpidosta. Käytännössä tämä tapahtui siten, että Metsähallitus alkoi vastata autiotupien huollosta ja se otti myös monet retkeilyjärjestöjen rakentamat tuvat huoltaakseen. 1960-luku olikin autiotupaverkoston suunnitelmallisen rakentamisen aikaa, jonka aikana luotiin myös niin kutsuttu ”tyyppitupa” - siis autiotupamalli, jonka mukaan valtaosa nykytuvista on rakennettu. Seuraavalla vuosikymmenellä autiotupien rinnalle tuotiin maksullinen varaustupajärjestelmä.

Ajateltaessa suomalaisen autiotupajärjestelmän ainutlaatuisuutta maailmassa, on sen keskeinen ja tärkein elementti demokraattisuus. Autiotupaperinne ulottaa juurensa vuosisatojen taakse, jolloin harvaan asuituissa ja pitkien välimatkojen pohjoisissa erämaissa kaikille kulkijoille avoinna pysyneet ovet oli monesti hengissäpysymisen ehto. Erämaiden ankarat olosuhteet olivat vuosisatojen myötä opettaneet ja suorastaan pakottaneet ihmiset tulemaan keskenään toimeen ja tekemään yhteistyötä. Tällaisen selviytymissolidaarisuuden henki siirtyi myöhemmin kehittyneeseen autiotupajärjestelmäänkin. Samalla autiotupa on mitä suurimmassa määrin sitä ympäröivän luonnon tuote. Autiotupa toimii yksinkertaisuudessaan juuri sijaintinsa takia: se on erämaan kulkijalle ja tunturien taivaltajalle monesti ainoa suojan ja lämmön lähde. Autiotupia ei kilpailuteta taikka etsitä hienompaa ja halvempaa kämppää. Sen sijaan tupa otetaan sellaisena kuin se on ja usein sen olemiseen ollaan oikein tyytyväisiä, kun kaminassa humisee tuli ja ikkunan takana ulvoo tammikuinen myrsky.

Suomalainen verovaroin ylläpidetty autiotupa onkin erinomainen ja ainutlaatuinen siinä, että se toteuttaa eräänlaista perustavan laatuista demokratiaa. Ankarissa oloissa kämppä täyttää sukupuoleen, ikään, ihonväriin, kansallisuuteen, retkeilykokemukseen, varallisuuteen tai mihinkään muuhunkaan katsomatta ihmisen perustarpeet. Lisäksi se antaa turvallisuudessaan ja helppoudessaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden lähte retkelle ja nauttia luonnossa yöpymisen kokemuksesta.

 


Muonion erä- ja luontoopasopiskelijat    Ota yhteyttä adressin tekijään


TAI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista sivustollamme. Adressin tekijä näkee kaikki antamasi tiedot.

Saat sähköpostiviestissä linkin vahvistaaksesi allekirjoituksesi. Tarkasta sähköpostisi (myös roskapostikansio).
Facebook
Tulisiko lääkäreitä kouluttaa enemmän?