#1652: Pälvi Uusitalo - Re: Re:  

 Onglemia aina syntyy juuri tuosta; mulle kans ajattelusta.  Tuohonhan mm. Mika Niikko kompastui!

Jos olet työtön ja rahat ei riitä, tilapäiseksi tarkoitettu sossun apu on juuri sinua ja perhettäsi varten, kun taas se pienessä asunnossa asuva monivammainen vanhus, jolle jokainen liikahduskin tuottaa kipua, senkö tulisi alkaa muuttaa kasiostaan johonkin 20m yksiöön, johon ei edes välttämättömät apuvälineet mahdu, ja jossa sitten elät ja olet noin 24t/7 ellet kerran viikossa avustajan kanssa pääse käymään TK,ssa tai Kaupassa.  Samainen henkilö syö arviolta 10 eri lääkettä ja joutuu käymään fysiossa jne säilyttääkseen edes sen liikuntakyvyn joka hänellä nyt on.  Tämän henkilön joka kuukausittainen sossupaprujen jne siellä käyminen ovat ihan mahdoton yhtälö, nyt asumistuen ja takuueläkkeen varassa just ja just onnistuu elelemään ja asumaan ok.

Ovatkos tilanteet siis verrattavissa?  Esimerkkejä voisin antaa runsaasti lisää..

Työtön terve ihminen voi tehdä lenkkejä suomen kauniissa luonnossa, kutoa, hakata puita, tehdä jotain avustustyötä josta saa mielekkyyttä jne.. ja se kuuluisa leipjonokin onnistuu työttömältä, mutta ei juurikaan vanhuksilta.

#1653: - Re: Re: Re:  

Tuota sossupaprujen kirjoittamisen kuvaustakin  voisi vielä tarkemmin kuvailla,  ja kaikkea sitä,  mikä tekee asiasta työlään  ja monella tavalla hankalan.

Vaikka antais hiukan aikaa hautua ja sitten taas palaa kirjoittamaan siitä,  että  minkälaisten asioiden kanssa oikein käytännössä on kamppailtava. -  ja minkälaisena,  kaikki vaivat ja muistivaivat myös,  ja kaikki henkinen kapasiteetti.  Tätä täytyy hiukan opetella,  se ei ihan suoralta kädeltä kaikilta onnistu. 

#1653: - Re: Re: Re:  

 Kuvasit kommentissasi juuri minun tilanteeni, paitsi etten ole vanha. 

Olen vaikeavammainen nuori aikuinen, jonka on mahdotonta työllistyä. Kipuja on 24/7, ja liikkuminen hyvin vaikeaa. Kotoa pääsee ulos vain avustajan avulla. Avustajan tunteja sossu ei myönnä rajattomasti, ei myöskään taksimatkoja (joista niistäkin pitää maksaa omavastuu), julkisilla liikennevälineillä en pysty liikkumaan edes avustajan avustuksella.

Tarvitsen apuvälineille tilaa, en voi muuttaa mihinkään 20 m2:n koppiin, ei sellaisia edes ole tarjolla. Ei minulla myöskään olisi rahaa muutosta aiheutuviin kustannuksiin, perhettä, sukulaisia, tuttavia tai ystäviä ei ole olemassa, jotka hyvää hyvyyttään auttaisivat.

Jos asumistuesta leikataan, tarkoittaa se sitä, ettei minulla ole mahdollisuutta enää elää missään. Nytkin saa taistella taloudellisen selviytymisen kanssa. En pystyisi hakemaan toimeentulotukea joka kuukausi/käsittelemään hakemuslomakkeita liitteineen, eikä minulla ole ketään joka tekisi sen puolestani.

Olen vasta kolmekymppinen nuori aikuinen, vaikeavammaisuuden takia pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä, joten aivan mahdoton ajatuksenakin, että pitäisi hakea toimeentulotukea jokaikinen kuukausi loppuelämän ajan. Eipä minun tilanteessani olisi sitten enää elämässä järjen hiventäkään. Nytkin elämäni tuntuu melko arvottomalta, ja kaikki pyörii vain vammastani johtuvien asioiden hoidossa, että pärjäisin edes jotenkin ja arki toimisi. Jopa yksi kauppareissu vaatii hirveästi järjestelyjä, että saa avustajan juuri tietyksi ajaksi ja että myös taksikuljetus toimisi ajallaan. Kauppareissu on minulle yksi harvoja tilaisuuksia päästä ulos kotiovestani, näkemään muita ihmisiä, "virkistymään". Silti kauppareissu on minulle samalla hyvin uuvuttava kokemus joka kerta, kun pitää yleensä mennä kauppakeskukseen, jossa on samassa paikassa usean eri alan liikkeitä, jos on erilaisia asioita hoidettavana, esim. ruokakauppa, apteekki, vaatteet, pankki... Näihin menee kerralla monta tuntia. Kaikki on hoidettava kerralla taksimatkojen vähyyden takia. Tässä vain yksi esimerkki vaikeavammaisen arkea.

Kun arki on muutenkin näin vaikeaa, ei siihen tarvitsisi enää lisää murhetta taloudellisesta selviytymisestä. Ja tämä arki jo tulee jatkumaan loppuelämän ajan. Vammaisen liikkumistakin on jo rajoitettu taksimatkojen vähyydellä, matkoja saa juuri sen verran, että pääsee viikossa kaksi kertaa ulos kodistaan. Ja vaihtoehtoa esim. julkisten liikennevälineiden käyttöön ei ole. Tilanne on aivan eri kuin perusterveillä, (vaikka olisivatkin pienituloisia työttömiä, opiskelijoita ym.), he pääsevät kotoaan ulos koska tahansa, voivat kävellä, pyöräillä (jos maksuttomia liikkumismuotoja haetaan), harrastaa, tavata tuttuja/ystäviä, jopa harjoittaa hengellistä elämää (vammaisen osallistuminen hengellisiin tilaisuuksiinkin on rajallista, koska ei ole, millä pääsee paikan päälle, luterilaisen kirkon messu tv:ssa ei paljon lohduta, jos ei satu tunnustamaan luterilaista uskoa).

Kiitos Leena ja Pälvi! Jaksamista taisteluun tämän asian puolesta!