Adressi Israelin tueksi!

Espanjalainen artikkeli

Carlos Alberto Montaner, kuubalaissyntyinen kirjailija, lehtimies, ja entinen professori. Hän on yksi vaikuttavimmista ja laajasti luetuimmista kolumnisteista espanjankielisessä mediassa, ja häneltä on ilmestynyt tusinoittain julkaisuja Latinalaisessa Amerikassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa.

Näin hän kirjoitti Gazan konfliktista pari viikkoa sitten:

Gazan tosiasiallinen “epäsuhde”

Israelilaisia on syytetty siitä, että heille on tullut liian vähän kuolonuhreja yhteenotossaan Hamasin terroristien kanssa. Ne jotka järkeilevät näin, lausuvat sanat ”epäsuhde” tai ”epäsymmetrisyys” paheksuvaan äänensävyyn. Kun tätä kirjoittaessani lähes tuhat palestiinalaisarabia on kuollut tai haavoittunut pommistusten seurauksena, Israelin menetykset ovat hiukan yli tusina.

Nämä arvostelijat – joista antisemitistinen löyhkä usein nousee – eivät sano, pitäisikö Israelin lisätä omien ruumiidensa määrää vai pitäisikö sen vähentää arabien määrää saavuttaakseen verenvuodatuksessa sopivan tasapainon, mikä rauhoittaisi merkillisen yhdenvertaisuuden syyhyn, mikä heitä vaivaa. Myöskään he eivät täsmennä, mikä olisi sopiva kuolonuhrien määrä, jolla voitaisiin lopettaa rakettisade, mikä vuosien ajan on jatkuvasti satanut israelilaisten siviilien päälle.

Tätä “suhteellisuuden” vaatimusta voidaan pitää ainoastaan outona. Ennen tätä konfliktia historiankirjat aina ja kaikkialla ilmaisevat suurta tyytyväisyyttä ja tiettyä kansalliskiihkoista ylpeyttä, kun kansakunnan armeija oli tuottanut viholliselle suuren määrän kuolonuhreja, ”meidän poikien” saavutuksina. Israel on ainoa maa, jonka odotetaan käyttäytyvän eri tavalla ja, tosiasiassa, se käyttäytyykin; en tiedä yhtään toista maata, joka ilmoittaisi, missä ja milloin se pudottaa pommejaan, tarkoituksenaan tehdä mahdolliseksi siviilien evakuoiminen alueelta. Totta kai, tässä se käyttäytyy epäsymmetrisesti, koska Hamasin terroristit, aina halukkaina aiheuttamaan mahdollisimman suurta vahinkoa, eivät koskaan ilmoita, milloin tai mihin he aikovat laukaista rakettinsa Israelin siviiliväestöä vastaan.

Sitävastoin, Israelilla ei ole pienintäkään kiinnostusta vahinkojen aiheuttamiseen. Kaikki mitä se haluaa, on lopettaa Hamasin hyökkäykset sillä ainoalla tavalla millä se voi: eliminoimalla terroristit ja tuhoamalla heidän asevarastonsa. Heidän kanssaan ei voi menetellä muulla tavoin. Hamas ei ole poliittinen järjestö, jonka kanssa voidaan saavuttaa yksimielisiä sopimuksia, vaan fanaattinen ryhmä, jonka päämääränä on Israelin pyyhkiminen pois maailmankartalta. Saavuttaakseen tämän päämääränsä sen jäsenet ovat valmiita muuttamaan omat lapsensa ihmispommeiksi vihattujen juutalaisten tappamista varten.

Tässä toinen hyvin tärkeä epäsymmetrisyys: juutalaiset rakentavat maanalaisia suojia kaikkiin taloihinsa rajan lähettyvillä; he sulkevat koulut ja kätkevät lapset vähäisimmänkin vaaran uhatessa, he pitävät yksittäisen sotilaan kuolemaa kansallisena murhenäytelmänä; he tekevät kaiken mahdollisen pelastaakseen vankinsa ja suojelevat siviiliväestöä sodan seurauksilta. Sitä vastoin Gazan viranomaiset, juopuneina väkivallasta, ampuvat konekivääreillään vastuuttomasti ilmaan ilmaistessaan iloaan tai suruaan (aiheuttaen lukuisia loukkaantumisia), eivät epäröi sijoittaa päämajojaan tai aseitaan kouluihin, moskeijoihin tai sairaaloihin, käyttävät ihmiskilpiä suojellakseen itseään, yllyttävät kansaansa itsemurhaterrorismiin ja palkitsevat sellaisten ”marttyyrien” perheet rahalla.

Viikko sitten Hamas rikkoi tulitauon ja lisäsi rakettihyökkäyksiään juutalaisvaltiota vastaan (kipinä joka sytytti tämän konfliktin). Olin Israelissa, minne minut oli kutsuttu pitämään luentoa Tel Avivin yliopistossa. Isäntieni järjestämiin tapaamisiin kuului vierailu Wolfsonin Lääketieteellisessä Keskuksessa tutustuakseni ohjelmaan “Pelasta Lapsen Sydän”. Olin hyvin liikuttunut. Se on järjestö, joka on omistautunut hoitamaan hyvin köyhien lasten sydänleikkauksia, ja useimmat potilaat tulevat arabimaailmasta. Siellä ollessani tapahtui, että jouduin todistajaksi tilanteeseen, missä sairaalaan tuotiin pieni 5-vuotias tyttö, joka piti leikata heti, ettei hän kuolisi. Hänet toivat sisälle hänen äitinsä, mustaan päähineeseen puettu nainen, jolta näkyivät ainoastaan hänen pelkoa täynnä olevat silmänsä, ja hänen miehensä, pieni, parrakas mies, joka seurasi hämmästyneenä sitä sanoinkuvaamatonta ystävällisyyttä, jolla ryhmä lääkäreitä ja hoitajia hoiti heidän pienokaistaan. Perhe tuli Gazasta.

Siitä lähtien kun sota syttyi, olen jatkuvasti kysynyt itseltäni, mitä heille kaikille nyt kuuluu.

http://newsweek.washingtonpost.com/postglobal/carlos_al berto_montaner/2009/01/gazas_true_disproportion.html