Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokemaan lapsettomuuden (itselläkin kokemusta)... Mutta viesteistäsi näkee myös, ettet ole lasta menettänyt, koska niin kärkevästi väität, ettei surra voi viittä vuotta.. Toimintakyky yms kyllä palautuu - kellä hitaammin kellä nopeammin - mutta ei se suru koskaan mihinkään häviä. Eikä se ole mielenterveysongelma. Ystäväsi tilanteesta en tiedä, mutta uskon että hän tarvitsisi apua jostain muualta, sinä et oman erilaisen mutta yhtä tärkeän surusi kanssa ole oikea ihminen tukemaan häntä, on kuin sokea taluttaisi toista. Vertaistuki on eri asia, silloin kaksi surevaa voivat olla toisilleen tukena ollessaan surun eri vaiheissa, mutta teidän kohdallanne tämä ei toimi.. En siis sano että hylkää ystäväsi - sinähän olet ollut hienosti tukena kun olet noin kauan muistanut (harvempi "ystävä" muistaa lapsensa menettänyttä noin kauaa!), mutta muista ettette kumpikaan auta toisianne tuollaisessa tilanteessa.. Tämä kaiken halusin sanoa vain ja ainoastaan vilpittömästi hyvää tarkoittaen.

Liputus olisi niin ihana asia - sitä varten hankkisin jo salon omaankin pihaan. Asian ydin on mielestäni juuri siinä, että "meikäläistenkin" surusta tulisi sallittu.. Kiitos tästä adressista!