Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

#59: Henna -

 Henna tarkoitin kommentillani (antaessani ohjetta lapsensa menettäneelle toisten kohtaamisesta) lähinnä sitä kun täällä painotetaan paljon sitä kun ei anneta aikaa surulle, ja lapsen kuolemaa pidetään tabuna ja ihmiset vaikenee. Se että lapseni sairastui vakavasti ja meinasi kuolla moneen otteeseen oli yhtälailla vaikea tilanne lähipiirille. Mutta en minä heille puhunut yksinomaan omasta kriisistäni, vaan todellakin myös kävin vastavuoroisesti läpi ystävien kriisejä ja opimme toinen toisiltamme. Niin moni asia pistää ihmiselon poissa tolaltaan. Ei vain lapsen kuolema. Uskon kyllä että on kovin kohtaaminen ihmiselossa, varmasti, mutta edelleen sitä painotan että liputus ei voi olla vanhempien hätähuuto oikeudelleen surra, vaan ihan jotain muuta.

Yleensäkään minusta ei voi syyttää ulkopuolista maailmaa siitä jos ei ole lupa surra. Jokainen itse päättää jääkö esim töistä pois, kuten itse tein kun läheiseni kuoltua (tai hylkäsin työtarjouksen ja en harkitse vielä pitkään aikaan työtä), ja todellakin päätin antaa surulle ja kuoleman kohtaamiselle ja toipumiselle kaiken mahdollisen aikani. Mutta monelle raha, lainojen maksu, työhön palaaminen on tärkeää ja suru pitkittyy. Suru tulisi kohdata kun se tulee ja todellakin sukeltaa siihen intensiivisesti. Meidän yhteiskunassa voi olla pois työelämästä vaikka vuosia, jos tarve vaatii. Mutta se on selkeää, että jos ihminen kiirehtii takaisin työhön ja upottaa asian työhön ja muihin asioihin, surutyö pitkittyy. Jopa vuosikymmeniksi. No kukin kulkee tavallaan ja jokainen arvottaa asiat tavallaan. Itse näen että ihminen itsessään on tärkein ja kriisi pitää ottaa tosissaan ja elämänpeili käteen sen kohdatessa, eikä sitä tule laittaa maton alle kytemään.