Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Olen menettänyt äitini,isäni,he olivat jo aika iäkkäitä. Surin heitä syvästi ja muistan edelleenkin. Kuitenkin, kun kohtalo soi osakseni sen kaikkein ankarimman , että menetin lapseni,jouduin niin suureen umpikujaan elämässäni,etten vieläkään ymmärrä , usean vuoden jälkeen ,kuinka olen elänyt tämän ajan. Lapsen kuolema on aina sydämessä ja puheissa päivittäin. Teen kyllä työni ,mikä minulle kuuluu, en vain ole enää sama ihminen kuin ennen.Puolet elämäni voimista meni lapseni mukana hautaan .Suuri asia,joka on niin traumaattinen ja käsittämätön ja jota ei vaan pysty ymmärtämään, on painolastina joka päivä. Eikä auta yhtään vaikka kuka sanoo että kuolema on luonollinen asia.Lapsen kuolema ei sitä ole.Vain toinen ihminen joka on kokenut tämän kohtalon ymmärtää toista samanlaista. Toiset eivät voi tietää mitä on kantaa surua kuolleesta, omasta lapsesta. Kyllä monet ihmiset tahtovat auttaa,ja kiitos siitä heille.Olisi kyllä lohdullinen asia jos liputtamalla muistettaisiin lapsiamme,jotka eivät saaneet elää niinkuin toiset saavat.Toisi se lohtua vanhemmillekkin,joiden suru on elämän mittainen.