#55: Vieras - Re: Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa  Oma neuvoni lastensa menettäneille on aidosti sukeltaa tunteisiinsa ja nostaa pintaan todellinen syy pahaan oloon. Myöskin se, että ei ota ylimielistä asennoitumista muita kohtaan -ethän sinä tiedä mitään kun et ole menettänyt lastasi- ajatuksella. Se karkoittaa tärkeät ihmiset läheltä, jotka aidosti tahtoisivat yhtyä suruun ja ehkä surra toisen kanssa omia surujaan, ihan yhtä tärkeitä sellaisia.

Ehkei ylimielisyyttä, ehkä tosiasia. Toimivia neuvoja on tullut lähinnä niiltä jotka ovat itse lapsen menettäneet. Hiukan sama asia kuin vanha piika neuvoo miten lapset tulee kasvattaa -  käytäntö hiukan mutkistaa asioita. Sinunkin neuvosi voisivat muuttua oman kokemuksen kautta, jota en sinulle tokikaan soisi.

Surevalle taitaa olla turha asettaa mitään vaateita tai toiveita. Ainakin lapsen menetyksen suru, muusta kun en osaa kertoa, on niin sietämätöntä, ettei siinä kykene ajattelemaan ja huomioimaan muuta. Epätoivoisesti yrittää alkuunsa jaksaa hetkestä toiseen. Sureva voi vaikuttaa äärettömän itsekkäältä, ja on oikeutettu siihen. Suru vie kaiken huomion muusta pois.  Elossa olevien lastenkin merkitys voi kadota joksikin aikaa. Se on hirveää. Ei äiti tai isä jaksa lähteä surussaan sillä liikkeelle, että alkaisi miettiä mikä olisi perheen ulkopuolisille muille ihmisille mukavaa.... Ei surevalla vanhemmalla ole voimia huolehtia muiden tarpeista tai murheista, oman jälkikasvun hoivaaminen ja heidän surun huomioiminenkin on usein liian paljon.  

Voihan sen niinkin ajatella, että sureva karkottaa ihmiset läheltään ellei surussaan huomioi heidän tarpeitaan. Mutta näen sen enemmän niin, että tosiystävät ja läheiset on ja pysyy ja ymmärtävät syvän poikkeuksellisen ahdingon ja ovat tukena ilman mitään odotuksia. Surusta ei tuoreeltaan aina pysty edes puhumaan, sen aika saattaa tulla vasta paljon myöhemmin. Olemme niin erilaisia. Totuus on, että surussakin tosiystävät pysyvät vierellä kaikesta huolimatta ja ne muut jotka eivät jaksa ymmärtää haihtuvat maailman tuuliin ja niiden perään ei kannata edes haikailla. Hädässä ystävää auttaa pyyteettä. Sellaisia ystäviä minulla on onnekseni ollut paljon.

Ja onpa sellaisiakin 'kavereita', jotka olen itse surussani karkottanut varmasti kauas. Tarkoituksella. Ne, jotka ovat asiattomuuksilla tai tahdittomuudella aiheuttaneet minulle lisää mielipahaa surun keskellä ja vieneet voimiani. Opin onneksi , että surevankaan ei tarvitse ymmärtää toisten ymmärtämättömyyttä.

#59: Henna -

 Henna tarkoitin kommentillani (antaessani ohjetta lapsensa menettäneelle toisten kohtaamisesta) lähinnä sitä kun täällä painotetaan paljon sitä kun ei anneta aikaa surulle, ja lapsen kuolemaa pidetään tabuna ja ihmiset vaikenee. Se että lapseni sairastui vakavasti ja meinasi kuolla moneen otteeseen oli yhtälailla vaikea tilanne lähipiirille. Mutta en minä heille puhunut yksinomaan omasta kriisistäni, vaan todellakin myös kävin vastavuoroisesti läpi ystävien kriisejä ja opimme toinen toisiltamme. Niin moni asia pistää ihmiselon poissa tolaltaan. Ei vain lapsen kuolema. Uskon kyllä että on kovin kohtaaminen ihmiselossa, varmasti, mutta edelleen sitä painotan että liputus ei voi olla vanhempien hätähuuto oikeudelleen surra, vaan ihan jotain muuta.

Yleensäkään minusta ei voi syyttää ulkopuolista maailmaa siitä jos ei ole lupa surra. Jokainen itse päättää jääkö esim töistä pois, kuten itse tein kun läheiseni kuoltua (tai hylkäsin työtarjouksen ja en harkitse vielä pitkään aikaan työtä), ja todellakin päätin antaa surulle ja kuoleman kohtaamiselle ja toipumiselle kaiken mahdollisen aikani. Mutta monelle raha, lainojen maksu, työhön palaaminen on tärkeää ja suru pitkittyy. Suru tulisi kohdata kun se tulee ja todellakin sukeltaa siihen intensiivisesti. Meidän yhteiskunassa voi olla pois työelämästä vaikka vuosia, jos tarve vaatii. Mutta se on selkeää, että jos ihminen kiirehtii takaisin työhön ja upottaa asian työhön ja muihin asioihin, surutyö pitkittyy. Jopa vuosikymmeniksi. No kukin kulkee tavallaan ja jokainen arvottaa asiat tavallaan. Itse näen että ihminen itsessään on tärkein ja kriisi pitää ottaa tosissaan ja elämänpeili käteen sen kohdatessa, eikä sitä tule laittaa maton alle kytemään.