#59: Henna -

 Henna tarkoitin kommentillani (antaessani ohjetta lapsensa menettäneelle toisten kohtaamisesta) lähinnä sitä kun täällä painotetaan paljon sitä kun ei anneta aikaa surulle, ja lapsen kuolemaa pidetään tabuna ja ihmiset vaikenee. Se että lapseni sairastui vakavasti ja meinasi kuolla moneen otteeseen oli yhtälailla vaikea tilanne lähipiirille. Mutta en minä heille puhunut yksinomaan omasta kriisistäni, vaan todellakin myös kävin vastavuoroisesti läpi ystävien kriisejä ja opimme toinen toisiltamme. Niin moni asia pistää ihmiselon poissa tolaltaan. Ei vain lapsen kuolema. Uskon kyllä että on kovin kohtaaminen ihmiselossa, varmasti, mutta edelleen sitä painotan että liputus ei voi olla vanhempien hätähuuto oikeudelleen surra, vaan ihan jotain muuta.

Yleensäkään minusta ei voi syyttää ulkopuolista maailmaa siitä jos ei ole lupa surra. Jokainen itse päättää jääkö esim töistä pois, kuten itse tein kun läheiseni kuoltua (tai hylkäsin työtarjouksen ja en harkitse vielä pitkään aikaan työtä), ja todellakin päätin antaa surulle ja kuoleman kohtaamiselle ja toipumiselle kaiken mahdollisen aikani. Mutta monelle raha, lainojen maksu, työhön palaaminen on tärkeää ja suru pitkittyy. Suru tulisi kohdata kun se tulee ja todellakin sukeltaa siihen intensiivisesti. Meidän yhteiskunassa voi olla pois työelämästä vaikka vuosia, jos tarve vaatii. Mutta se on selkeää, että jos ihminen kiirehtii takaisin työhön ja upottaa asian työhön ja muihin asioihin, surutyö pitkittyy. Jopa vuosikymmeniksi. No kukin kulkee tavallaan ja jokainen arvottaa asiat tavallaan. Itse näen että ihminen itsessään on tärkein ja kriisi pitää ottaa tosissaan ja elämänpeili käteen sen kohdatessa, eikä sitä tule laittaa maton alle kytemään.

#60: Vieras - Re:

Miten hienoa että jaksoit lapsen sairauden ohessa käydä läheistesi kriisejä. Ehkä se juuri osoittaa, että lapsen sairaus ei ole vielä rinnastettavissa lapsen kuolemaan. Sen allekirjoitan itsekin, kun olen elänyt läpi molemmat. Lapsen sairastaessa jaksoi toisin. Lapsen kuolema sai takin totaalityhjäksi, enkä jaksa kunnolla tätä omaa upottavaa suruanikaan.  

Tarjoat sinun tapaasi kaikille ainoaksi oikeaksi. Kannattaa avartaa tässäkin suhteessa ajatteluaan. Työn teko voi olla joillekin myös terapeuttista. Aikansa. Suru hakee oman syklinsä ja toteuttaa tarpeensa. Itse olin ensin 2 kk sairaslomalla. Sitten kokeilin töitä jonkun aikaa, jäin puoleksi vuodeksi sairaslomalle, työtä väliin ja taas sairaslomaa. Surussa ei ollut missään hyvä olla. Kotona suruun tukehtui, töissä sai siihen hieman etäisyyttä mutta sielläkään ei aina jaksanut. Hyvin ailahtelevaista. Ruumiillinen työ voi tuoda fyysistä vastapainoa surun henkisesti raskaaseen tilaan. Kuten liikuntakin. Miehet enemmän surevat toiminnallisesti, mutta myös osa naisista. Suruhan työstyy kyllä myös alitajuisesti taka-alalla vaikka teet ja touhuat. Paljon on kiinni siitä millaista työtä tekee ja onko työnteko edes mahdollista siinä tilassa ja salliiko se hitautta,  ja romahduksia tai tunteenpurkauksia.

Surun kokemus voi olla joillekin niin raskas, ettei kykene alkuunsa heittäytymään suremiseen kunnolla. Tämän vuoksi ihmisessa toimii defenssimekanismit, jotka suojelee mieltä liian suurelta järkytykseltä. Näille työ voi olla se tuki, elämä jatkuu edes jossain tasolla totutussa. On kieltämistä ja epäuskoa. Takertumista entiseen. Vasta kun mieli vahvistuu, defenssit vähenee ja suru alkaa mennä ymmärrykseen aste asteelta enemmän. Tärkeintä on kuunnella itseään ja  tehdä asiat  kuten itse kokee tarpeelliseksi tai oikeaksi. Eikä kuunnella kenenkään ohjeita mitä tulee tehdä missäkin kohtaa. Surusta selviytymiskeinoja on monia ja myös aikatauluja.

Ja on niitäkin jotka ei ymmärrä hakea sairaslomaa, tai eivät usko sitä tarvitsevansa tai saavansa.  Ei sairaslomaa kukaan tyrkytä ja sitä voi saada hyvin nihkeästi. Yhdeltäkin lapsensa menettäneeltä ymmärtämätön lääkäri meinasi kieltää sairasloman kun äiti ei heti ottanut mielialalääkitystä tuoreeseen suruunsa ja äiti oli ihan itse tilannut ajan lääkärille, pessyt jopa hiuksensa... Suru kun ei ole sairaus oli lääkärin ajatuksena. ...  Minusta tärkeää on saada sairaslomaa tarvittaessa, lapsen menetyshän traumatisoi, uuvuttaa ja sairastuttaa fyysisestikin. Mutta vieraankin kannattaa muistaa että kun toisella työ syö voimat ja häiritsee surutyötä, niin toinen saakin työstä pelastusrenkaan joksikin aikaa kun pystyy ottamaan surua pala palalta ymmärrykseensä.