#44: Sari - Re: Onhan meillä jo

Se on totta. Olen ihan samaa mieltä. Miksi pitäisi olla lapsensa menettäneille oma liputuspäivä?? Eikö meillä ole jo vainajien muistopäivä? Eikö me lapsemme menettäneet voida "surra" silloin samalla omaa vainajaamme...omaa lastamme, tai vaikka sitä puolisoa jos hän on se jonka joku on menettänyt???

Itseltäni kuoli poika nyt menneenä kesänä (2010) enkä mä ainakaan suremiseeni tarvitse mitään liputuspäivää ylipäänsä. Mä suren lastani jokapäivä, olkoon mikä päivä tahansa. Mä en ylipäänsä ymmärrä tätä liputus vimmaa muutenkaan. On vaikka minkälaista liputuspäivää nykyään. JOhan ne liputukset menettää merkityksensä tällä tavalla.

Oman lapsen menettäminen on pahin suru jonka vanhin voi kohdata, eikä sitä surua pysty ymmärtämään kukaan muu kuin se joka on sen kokenut. Lapsi on omaa lihaa ja verta, se on kuin sydän revittäisi rinnasta irti. Siitä toipuminen vie kauan...ellei koko loppu elämän. Siinä olen erimieltä että puolison menettäminen olisi se pahin...voihan se jollekin olla, en tiedä, kun en ole sitä kokenut. Mutta uuden puolison voi kuitenkin löytää...niinkuin moni on löytänytkin aika piankin puolison koleman jälkeen, mutta uutta lasta et voi sen menetetyn lapsen tilalle löytää :( Itse en soisi kellekkään tätä surua ja tuskaa, mutta voin silti surra lastani ilman liputuspäivää...ja siitähän tässä oli kyse.

#114: Vieras - Re: Re: Onhan meillä jo 

"...Itse en soisi kellekkään tätä surua ja tuskaa, mutta voin silti surra lastani ilman liputuspäivää...ja siitähän tässä oli kyse."

Liputuspäivää toivovat lapsensa menettäneet vanhemmatkin surevat lastaan JOKA PÄIVÄ ILMAN  LIPPUJA. Siitä tässä ei ole kyse, että jotkut tarvitsisivat surulleen yhden vaivaisen päivän vuodessa tai lipun salkoon voidakseen surra. Suru on läsnä joka päivässä. Liputuspäivällä ennenkaikkea halutaan näkyvästi muistaa kaikkia Suomen kuolleita lapsia, kunnioittaa heidän muistoaan. Ja on liputuspäivällä myös symbolinen yhdistävä merkityksensä yleisemmällä ja yhteisöllisemmällä tasolla. Liian moni on surunsa kanssa yksin ja ahdingossa, koska lapsen kuolema on yhteiskunnassa tabu ja vaietaan. Ja odotetaan että siitä pitää vaieta. Liputuspäivä avaisi vuosittain edes kerran yhteiskunnassa julkisemmin kanavia ja keskustelua kipeimmästä asiasta jonka monet perheet joutuvat kohtaamaan ja kantamaan läpi elämänsä vaieten. Ja yksin, sillä valtaosa ihmisistä ei tahdo kuulla niin ahdistavasta asiasta, ei rohkene edes kohdata, katkaisevat välit, eivät osaa/tahdo/halua tukea tai ymmärtää surevaa perhettä, joka suistuu raiteiltaan. Luonnollisesti on niitäkin onnekkaita, joille sattuu hienot tukijoukot taakse ja samaa tarvetta tällaiselle vertaistuelle tai yhteisöllisyydestä saatavalle voimalle ja tuelle ei ole. Mutta ne taitaa olla harvemmassa.

Tosiaan eikö elävät äidit ja isät voisi juhlia ilman liputusta isän- ja äitienpäivänä?! Kyllä minä vaan. Olen äiti 365 päivää vuodessa ja onnellinen siitä. Mihin tarvitaan ylipäätään äitienpäivää? Tai ainakaan lippua salossa. Pois vaan sekin turhuus. Eihän lippu kerran vuodessa tangon nokassa kruunaa minun äitiyttäni, tai vain silloin palauta mieleeni että olenkin äiti...  Miksi pitää lipuuttaa edes Pyhäinpäivänä? Miksi kaatuneiden muistopäivänä. Eikö kaikki nyt muista kuolleet ilman lippujakin ja kunnioita vanhempiaan ja esivanhempiaan...? 

Pyhäinpäivä on taasen käsillä... Tunnelmani siitä ja sen hartaudesta.... kaupat pullistelee kauhukamaa ja lapset riehuu ja pelleilee... Aikuiset kohkaa kaupassa ja tuskittelee kun kauppa on lauantaipyhänä kiinni, jonotetaan ruuhkassa ja ollaan stressikimppuja. Iso osa vie kukkaa ja kynttilää haudoille vain velvollisuudentuntoisina valtavassa ruuhkassa unohtaen hiljentymisen ja hartauden jopa hautausmaalla, jossa moni murtunut sydän sitä kaipaisi sen äänekkään markkinavouhotuksen keskelle. Sellainen 'harras' muistopäivä on Pyhäinpäivä. Enemmän melkein paha mieli ja ärtynyt olo tulee jos yrittää sinä päivänä lapsensa haudalla käydä kynttilät sytyttämässä. Siksipä hoidinkin sen jo tänään. Pyhäinpäivä ei vastaa omaa kuvaani kuolleiden lasten muistopäivästä. Lähempänä sitä on globaali kynttilänsytytyspäivä joulukuun toisena sunnuntaina, http://www.compassionatefriends.org/news_events/Worldwide_Candle_Lighting.aspx jolloin kynttilät syttyy puhtaammin ja viattomammin liekein oikeasti rauha ja kaipuu sydämessä, eikä vain tapakulttuurin markkinahumussa. Kuolleiden lasten muistaminen saa erottua julkisesti omana asianaan omana päivänään. <3  Minä sytytän tänä vuonna monta kynttilää 12.12 klo 19 monen lapsen muistolle. Myös sen oman itselle rakkaimman jota kaipaan ikuisesti.