Pienen pojan äitinä ja hoitajana koen suurta surua, että olemme yhteiskunnassamme ja sairaanhoitopiireisämme eettisesti näin jäljessä. Paljon voimia ja jaksamista kaikille vanhemmille jotka lapsen sairastumisen myötä elävät kovia aikoja ja joutuvat taistelemaan oikeuksistaan omien lastensa tapaamisen suhteen isoja pyrokraattisia sairaaloita vastaan. Sairaanhoitajana koen tällaisen toiminnan eettisesti väärin. Koen myös suurta häpeää kollekoideni puolesta, että ovat tällaiseen käytäntöön suostuneet. Lapsi tarvitsee myös tehohoidossa, ja erityisesti siellä, turvaa ja tuttuja ihmisiä. Vanhemmat voivat olla myös apu ja voimavara lapsen hoidon toteutuksessa ja suunnittelussa, jos vain hoitohenkilökunta lopettaisi heidän aliarvioimisensa ja ymmärtäisi asian eettisen ristiriidan. Ja ne hoitajat/hoitohenkilökunta jotka eivät ottaneet vanhempiin yhteyttä lapsen tilanteen huonontuessa, hävetkää, potkut ansaitsisitte epäammatillisesta toiminnastanne! Hoitajan ja koko hoitohenkilökunnan tehtävä on myös huolehtia arvokkaasta kuolemasta ja omaisten tarpeista, myös ja varsinkin siellä tehohoidossa. Missä oli pienen tytön ja hänen vanhempiensa kunnioitus arvon hoitohenkilökunta? Mitä jos teiltä evättäisiin oikeus nähdä lapsenne, tai kuka tahansa omaisenne samaisessa tilanteessa? Sattuisi varmaan ja pirusti! Jälkiviisaus ei näissä asioissa helpota.