Teretulemast susihukka- Mielipiteen ilmaisu

Ihminen on mitä on. Ja mikä eläin on sen mieleen, sillä hän kuvastaa itseään.
En allekirjoita tätä adressia missään nimessä !!!
Olen asunut omakotitalossa taajaman takana, jossa oleskeli susia. Ne tappoivat ihanan lassie-koiramme enkä anna sitä niille koskaan anteeksi.
Voin sanoa pelastuneeni itse, vain oman tietämättömyyteni takia.
Tässä muutama esimerkki:
Olimme lähdössä aamulla töihin omalla autolla, kun portille oli ilmestynyt kaksi pitkäjalkaista koiraa. Sanoin miehelleni täyttä ymmärrystä vailla: "Voi, kenenkähän koirat ovat eksyneet ja tulleet tänne ehkä ruokaa hakemaan ?" Olin menossa silittämään niitä. Mutta mieheni karjui: "Etkö tunne niitä !" Olin hämmästynyt ja vastasin: "En tietenkään tiedä kenen ne on, mutta pitäiskö niille antaa ruokaa, kun näyttävät jostain karanneen." Silloin mies komensi: "Ja nyt ÄKKIÄ autoon!!!" Hän tunsi ne susiksi, minä en. Siksi en osannut pelätä. Ja jos olisin tuntenut, olisin jopa voinut jäädä saaliiksi, sillä peloissani olen kuin hullu.
- Menin kuitenkin käskystä autoon ja ihmettelin miehen vauhkoa käytöstä, joka ei yleensä pelännyt mitään eikä ketään.
Arvatkaapa mitä sitten tapahtui. "Koirapari" tulikin automme eteen estääkseen meitä lähtemästä. Ei auttanut tööttääminen eikä mikään. Mies jo hermostui, ja minäkin, kun pelkäsin myöhästyvämme töistä. Mutta kun "koirat" eivät näyttäneet eleelläkään väistyvänsä, sanoin miehelleni: "Pane auto käyntiin ja lähde hitaasti liikkeelle, että pääsemme edes töihin. Eihän tässä niiden vankina voi olla!. Ja niin hän teki. Mutta hyvin vastahakoisesti ja hitaasti lopulta pari väistyi ja pääsimme ajamaan töihin.
Eivät todellakaan olleet koiria, jonka vasta paljon myöhemmin tajusin. Mies ei kertonut minulle koskaan totuutta, koska pelkäsi että muuttaisin sieltä heti muualle. Ja asia jäi silleen.
Seuraavan kerran ulkoiluttaessani illalla lassie-koiraamme, tuli vastaan kiireesti kävelevä mies perässään irrallaan kulkeva "scheeferi". Kun tulimme koirani kanssa kohdalle, niin "scheeferi" hyökkäsi heti rajusti koirani kimppuun. Ärähdin heti miehelle:"Pidä koirasi kiinni,kun se hyökkää toisten koirien kimppuun!!!" Ja huutamalla käskin ärisevää koiraa pois koirani kimpusta. Mutta mies jatkoi entistä rivakammin kävelyään ja huusi: "Ei se ole koira !" En ymmärtänyt yhtään mitään mitä tarkoitti. Ja jatkoin lenkkeilyäni pitemmälle.
Onneksi en tunnistanut "koiraa" sudeksi, sillä se oli suojelus kohdallani, koska jos olisin tunnistanut, olisi pelkoni lamauttanut minut siihen paikkaan.
Kolmas kerta oli se, kun näin naapurin lampaiden karkaavan laitumelta ympärillä olevan aidan rikkoutuneesta aukosta. Jälleen scheeferiksi luulemani koira yritti vetää niitä takapuolesta takaisin, niin uskoin. Ja oma koirani, paimenkoira haukkui vimmatusti. Kielsin sitä haukkumasta ja se alkoi vikistä, kun en ymmärtänyt mitään. En tajunnut, että susi repi niitä, ja minun olisi pitänyt hakea apua. Minä pöljä !
Neljäs kerta oli se, kun tulimme töistä. Kun saavuimme pihalle, luulin nähneeni näkyjä. Koko piha oli tännä lampaita. Kysyin mieheltäni: "Näetkö saman kuin minäkin!"
En voinut ymmärtää miten se oli mahdollista. Kaikki kukat ym. oli syöty, ja menin soittamaan naapureille kysyäkseni, kenellä siellä oli lampaita.
Sain tietää niiden kuuluvan erääseen kartanoon. Mutta kun ilmoitin heille tapahtuman, niin kivenkovaan minulle väitettiin vastaan, ettei lampaat olleet heidän. Eivät tulleet edes katsomaan.
Lopulta hermostuin, kun eivät meidänkään pihaan kuuluneet. Soitin useampaan kertaan samaan paikkaan ja pyytämällä pyysin, että kävisivät edes katsomassa, tunnistavatko omikseen vai eivät.
Täytyihän jonkun olla niiden omistaja.
Lopulta emäntä suostui. Ja kuten arvelinkin - tunnisti lampaansa. Kutsui niitä pimeän metsän läpi takaisin laitumelleen.
Mieleeni jäi ikuisesti pieni karitsa, joka määki vauvan äänellä, kun ei uskaltanut mennä perään pimeään metsään. Koetin jutella sille, että mene pieni toisten perään, niin on parempi eikä tarvitse jäädä yksin itkemään. Ja niin se hypähti kiveltä ja juoksi joukkoon.
Sen jälkeen sudet tappoivat koiramme, joka oli ulkona.
Heräsin sitä ennen yöllä kauheaan kolinaan terassilla, mutta nukahdin uudelleen.
Menin terassille enkä nähnyt koiraani eikä tullut kutsuttunakaan takaisin.
Kysyin mieheltä, missä Stella oli.
Hän sanoi koiramme kuolleen ja laittaneensa sen isoon säkkiin sekä aikovansa haudata sen pian.
Olin järkyttynyt, kun ei ollut antanut minun nähdä koiraani. Mutta hän sanoi, etten olisi sitä kuitenkaan voinut katsoa, koska sillä oli pää irti.
Itkin ja surin vuosikausia koiraamme, joka oli meille kuin lapsi. Omia lapsia emme saaneet.
Myöhemmin meille tuli ero. Muutin pelottavasta paikasta kaupunkiin.
Aiemmin olin jo ihmetellyt, miks ei urheiluhenkinen mieheni lähtenyt millään iltalenkille vaikka kuinka pyysin. Ja jos pitkän ruikutukseni jälkeen suostui seuraksi, niin heti katuvalojen loputtua, hän käänsi tassunsa tulosuuntaan. Ja minä mistään älyämätön olisin jatkanut lenkkeilyä vaikka kuinka pitkään pimeälläkin tiellä, kun mielestäni olin vasta päässyt vauhtiin. Rähisin vielä, kun niin pienen lenkin vain suostui kävelemään.