IRTI TURVEVESIPÄÄSTÖISTÄ

#526: Oulusta ollaan - Tietoa kiintoainekuormituksesta

Turvetuotannon kiintoainekuormituksen määritys tehdään käyttämällä suodatinkokoa, joka mahdollistaa pienempien orgaanisten hiukkasten jäämisen sihdin ulkopuolelle, vaikka kiintoaineksen kertyessä sihdin pohjalle mukaan luonnollisesti jää myös pienempää kokoluokkaakin olevia  hiukkasia. Sihtiin jää silti pääasiassa karkeampaa ainesta ja epäilemättä myös mineraaliainesta. Tästä saatu tulos punnitaan kuiva-aineena, josta sitten saadaan kiintoainekuormitus, joka ilmoitetaan mg/l

Kun mg/l ja virtaama l/s on ensin kerrottu vuositasolle 60x60x24x365 / 100 x suon pinta-ala, saadaan vuosikuormitus. Näin menetellen noin 10 sekunnin aikana otetuista hetkelliseen vedenlaatutietoon perustuvista näytteistä saadaan tiedot niiltä soilta, joilta ylipäätään näitä hetkellisiä vesinäytteitä otetaan. Suurimmalta osaltahan soita ei mitään näytteitä oteta ensimmäisten neljän vuoden jälkeen. Niille arvioidaan kuormitustieto käyttäen moneen kertaan keskiarvoistettuja kuormituslukemia. Sitten nämä arvioidut lukemat lyödään yhteen ja saadaan alueellisia kuormitusarvoja ja koko maan kattavia kuormitusarvoja, joista ei enää millään muotoa voida havaita edes näitten hetkellisten vedenlaatutietojen suurta vaihteluväliä eikä soitten välisiä kuormituseroja eikä vesiensuojelurakenteiden toimivuutta tai toimimattomuutta.

Suokuiva-aines on kevyttä. Kun kuiva-aines vettyy, se ottaa tilaa jopa monikymmenkertaisen tilan ja on vielä sitä itseään eli turvemönjää. Tämä turvemönjä hajotessaan vesistössä ottaa yhä enemmän tilaa. Tilavuuden suhdeluku on tuhat. Tilantarve siis tuhatkertaistuu kiihtyvällä tahdilla vesistöissä ja hiukkasten hajotessa. Osa näistä hiukkasista flokkiintuu uudelleen isommiksi partikkeleiksi ja jää lillumaan vesistöiden pohjan tuntumaan hyllyväksi hetteiköksi. Karkeampi kiintoaines kertyy erityisesti laskuojien tuntumaan ja leviää siitä edelleen virtausten ohjaamana. Hajoava kiintoaines yhtyy humusvirtaan, jota soilta valuu vesistöihin illman että sen kuormittavuutta lasketaan kuormittavaksi tekijäksi mukaan ollenkaan.

Tämä humusvirta edustaa kuitenkin vielä lähes kymmenkertaista määrää painoonkin suhteutettuna verrattuna suodattimiin jääneeseen kiintoainekseen. Vesistöissä tämä orgaaninen aines näkyy kemiallisen hapenkulutuksen arvoina.

Kaikkeen kiintoainekseen ja humukseen on kiinnittyneenä ravinteita, jotka jäävät kuormittamaan ravintovarastoina järveen. Kun suolla toiminta noin 40 vuoden kuluttua päättyy, järven pohjasta ravinteita vapautuu vielä pitkään senkin jälkeen. Jos suolla päädytään ennallistamiseen, se kuormittaa alapuolista vesistöä yhtä paljon kuin tuotantokin.

Jos ala jää turvepeltokäyttöön, kuormitus jatkuu. Loppuunkaluttua maata on lannoitettava, ja jälleen vesistö kärsii.

Turvemönjää valuu samankokokoisilta turpeenkaivuualueilta niin pieniin järviin kuin isoihinkin. On varmasti käsitettävissä, että pienten järvien kyky vastaanottaa kuormitusta on rajallinen ja humusvirtojen edetessä kuormitus lopulta alkaa näkyä isommissakin reittivesistöissä.

Tällä viikolla on ihmetelty, mitä on tehtävissä, kun 5m syvyisen järven vesitila on enää alle 1m,  kun järven pohjan on vallannut turvelillinki.

Nyt turvestrategiatyöryhmän mietintöä lukevat voivat miettiä, mikä loppujen lopuksi on totta.

Mikä on se yleinen etu, joka oikeuttaa pilaamaan vesistöt. Humuksesta nykyiset vesiensuojelumentelmät pystyvät nappaamaan kiinni noin 20 %. Vesistöjen kautta turvetuotannon haitat koskettavat laajoja kansalaispiirejä, ei vain niitä, joitten maiseman tai terveellisen ympäristön turvetuotantosuo on pilaamassa.